Suhteeni koiraan ja koirankoulutukseen — Onko oikein harrastaa tavoitteellisesti koiran kanssa?1/5/2021   Ystäväni kerran kysyi minulta, että mistä tiedän, haluaako koirani harrastaa ja kilpailla? Enhän minä sitä voi varmasti tietääkään. Tuolloin keskustelussa heitettiin ilmoille ajatus, että olisiko harrastamisen sijaan parempi pyrkiä tasavertaiseen suhteeseen koirani kanssa. Harvoin jään sanattomaksi tai tyrmään mitään ideaa välittömästi, mutta tämä ajatus sai aikaan molemmat. Minulle tasavertainen tai tasa-arvoinen tarkoittaa jotain aivan muuta kuin rahalla ostettua kumppanuutta. Ja mielestäni mahdollisuus aitoon tasa-arvoiseen suhteeseen kariutui jo siihen, ettei koiraltani koskaan kukaan kysynyt, haluaako se lähteä minun matkaani. Vaikka haluan uskoa, että ymmärrämme toisiamme melko hyvin, niin parhaimmillaankin arvioni koirani mieltymyksistä ja mielihaluista ovat vain onnistuneita arvauksia. Koska meiltä puuttuu yhteinen kieli, en koskaan voi olla täysin varma, olisiko koirani sittenkin halunnut toisen ohjaajan tai asua jossain toisessa kodissa. Jatkoimme ystäväni kanssa keskustelua tasavertaisen suhteen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta, hänestä se oli ideaali, mihin tulisi pyrkiä ja minusta se on suunta, jossa näen paljon ongelmia. Kuin esimerkkinä tasavertaisuudesta ystäväni kertoi, että antaa koiran usein lenkillä valita reitin ja suunnan, mitä kohti he sitten yhdessä kulkevat. Entä jos koira valitsee kääntyä vasemmalle ainoastaan siksi, että oikealla on jotain mikä sitä pelottaa? Tekeekö koira tällöin valinnan, koska hän on vapaa valitsemaan vai koska kokee tähän pakottavaa tarvetta. Sillä kaikki elollinen luonnostaan pyrkii pois ikävästä ja kohti mielihyvää. Voisiko koiran kannalta joissain tilanteissa olla parempi, että uhmaisin sen omaa tahtoa ja valitsisin kuitenkin mennä oikealle? Jos minä tiedänkin, että oikealla oleva pelottavan näköinen hahmo on täysin vaaraton patsas. Voisiko koiralle olla hyödyllistä saada tällainen kokemus turvallisen omistajansa kanssa? Vastoin koirani tahtoa kuljemme oikealla ja lähestymme patsasta. Minä käyttäydyn itsevarmasti, ja rauhallisen määrätietoisesti tuen ja kannustan koiraani äänensävyillä, kehonkielellä ja eleillä. Pian koirani rentoutuu, ja huomaa, ettei tilanteessa ollutkaan mitään kamalaa. Koska en usko tasavertaisuuteen suhteessa koiraani, koirani sai ”vapaan valinnan” sijaan arvokkaan kokemuksen elämästä, kokemuksen, josta voi olla sille hyötyä vastaavanlaisissa tilanteissa jatkossakin. Ennen kuin jatkamme pohdintaa pidemmälle, on tässä kohtaa pakko todeta, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen eikä minulla ole omakohtaista kokemusta esim. äärimmäisen pelokkaista koirista. Varmaan jollekin koiralle tällainen kokemus voisi olla elämän ja kuoleman kysymys, ja sen kohdalla sensitiivinen omistaja varmaan päätyisi toimiaan toisin. Mutta silloinkaan vasemmalle kääntyminen ei olisi ollut koiran kannalta vapaa valinta. Mistä tasavertaisen suhteen ihannointi voisi mahdollisesti kummuta? Näin ei ehkä sopisi kirjoittaa, mutta kaikki koiranomistajat eivät ole hyviä eivätkä kaikki koiranomistajat toimi koiransa parhaaksi. Koiran huono kohtelu ja eläinrääkkäys ymmärrettävästi herättävät huolta. Ja reaktiona tähän on tärkeää tuoda esille myös vaihtoehtoisia näkökulmia. Kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessani totesin (voit lukea tekstin täältä), tämän hetkiset keskustelut kuitenkin polarisoivat todellisuutta. Vastakkainasettelu on usein haitallista ja turhaa. Etenkin kun puhutaan elämän moniulotteisista ilmiöistä, joissa monet tekijät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Usein koirankoulutusta käsittelevissä keskusteluissa vedotaan tieteeseen, harvemmin kuitenkin pohditaan kriittisesti sitä, kuinka nämä tulokset ovat sovellettavissa käytäntöön. Tiede on itseään korjaavaa, ja usein löydökset ovat osin myös ristiriitaisia. Erityisesti käyttäytymistieteiden osalta on mahdotonta löytää yhtä ainoaa totuutta, joka olisi sovellettavissa kaikkiin yksilöihin kaikissa tilanteissa, tai sitä yhtä ainoaa oikeaa vastausta esim. siihen, miten meidän tulisi toimia suhteessa koiraamme. Usein tuntuu siltä, että koiranomistajan tulisi valita joko itsekäs ja koiraa alistava vaihtoehto tai sitten tämä tasavertainen ”koiralähtöinen” lähestymistapa. Kaikkea mahdollista negatiivista tulisi lähes pakonomaisesti vältellä ja kaikkien tulisi pyrkiä pelkkään positiiviseen ”curling-koiravahemmuuteen”. Tarvitseeko meidän todella valita toinen ääripää tai vain toisen etu? Tuleeko meidän valita koiran etu ennen omaa etuamme? Valitettavasti siinä unohdetaan se tosiasia, että laittamalla koira etusijalle teemme todennäköisesti isosti hallaa itsellemme. Jos omasta elämästä tulee kohtuuttoman vaikeaa, on olemassa riski, että koemme jatkuvasti epäonnistuvamme. Jos arki tuottaa jatkuvasti suurta tuskaa ja ahdistusta, ei meidän kanssa silloin varmaan ole kovin mukava elää ja olla. Voisimmeko sen sijaan pyrkiä siihen, että etsisimme tapoja elää yhdessä niin, että meidän molempien tarpeet tulisivat mahdollisimman hyvin kohdatuiksi. Monesti hyvin perustellusti peräänkuulutetaan, että koiranomistajien tulisi olla hyvin perehtyneitä koiraan eläimenä. Harvemmin kysellään niiden psykologisten taitojen perään, jotka mahdollistavat koiran sensitiivisen kohtaamisen. Taitava koiranomistaja on herkkä tunnistamaan koiransa tarpeita, niin fyysisiä kuin emotionaalisia. Sensitiivisyys koiran kohtaamisessa on kyky tunnistaa ja käsitellä sekä omia että koiran tunteita, ja myös kykyä muokata omaa toimintaansa tilanteen vaatimalla tavalla (esim. epävarman koiran kanssa toimitaan eri tavalla kuin itsevarman ja rennon koiran). Onneksi sensitiivistä koiranohjaamista voi jokainen harjoitella. Me jaamme paljon samoja psykologisia perustarpeita, tunteita ja piirteitä koirien kanssa, joten itse asiassa meidän yhteiseloomme ei tarvitse liittyä paljoakaan ristiriitaa tai moraalista tuskaa. Mielekkäämpää pohdintaa voisikin olla se, että mitkä mahtaisivat olla ”hierarkisen suhteen” hyödyt sen molemmille osapuolille. Miksi koirani saattaisi valita olla suhteessa minun kanssani? Jos ajatellaan koiran historiaa, niin voisimme jopa sanoa, että koira on valinnut kesyyntyä ja olla ihmisen kanssa. Yhteinen matkamme on jo niin pitkä, että puhutaan yhteisevoluutiosta. Vuosien saatossa koira on oppinut meiltä paljon ja me olemme oppineet koiralta paljon. Koira on oppinut tulkitsemaan meidän ilmeitä ja eleitä, ja me olemme koirien avulla oppineet kokemaan empatiaa erilaisia eläimiä kohtaan. Erilaisia teorioita on esitetty siitä miten koira on kesyyntynyt ja miten meidän yhteinen evoluutio on saanut alkunsa. Yksi mahdollinen selitysmalli on, että kesyyntymisen taustalla on ollut oksitosiini-hormooni (Nagasawa ym. 2015). Tämä ns. rakkaushormoni, oksitosiini, tukee sosiaalisten tilanteiden hahmottamista, lievittää ahdistusta sekä lisää luottamuksen ja kiintymyksen syntymistä yksilöiden välille. Nykyään tiedetään, että koiran ja omistajan välisessä vuorovaikutuksessa vapautuu oksitosiinia, aivan kuten vapautuu äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Tästä syystä usein puhutaankin, että muodostamme samanlaisen kiintymyssuhteen koiriemme kanssa, eikä tämä kiintymys ole yksisuuntaista. Kiintymykseni lisäksi minä tarjoan koiralleni turvaa, vien lenkkeilemään ja retkeilemään luontoon, tarjoan lajityypillisiä virikkeitä, annan ruokaa ja vettä. Haluan uskoa, että olen koirani mielestä siis ihan siisti tyyppi. Välillä onnistun jopa tajuamaan, mitä koirani juuri sillä hetkellä haluaa, ja ehkä noissa hetkissä olen vielä vähän siistimpi tyyppi. Uskoisin, että uteliaisuuteni koiran yksilöllisyyttä kohtaan ja koirani persoonallisuuden ymmärtäminen syventää suhdettamme entisestään. Koira nauttii koulutuksesta ja yhdessä tekemisestä Onnistuneessa koirankoulutuksessa hyödynnetään koiran omaa motivaatiota oivaltaa ja oppia asioita. Koira haluaa jotakin, ja saavuttaakseen sen koiran tulee tehdä jotain. Koiralle lajityypillisten tarpeiden tavoittelu itsessään on palkitsevaa. Koira ei siis koe mielihyvää pelkästään saadessaan esim. ruokapalkan, vaan jo pelkkä palkkion tavoittelu on sisäisesti motivoivaa ja mielihyvää tuottavaa (Panksepp, 2004). Kun hyödynnämme sisäistä motivaatiota, koira alkaa nauttia sille opetettujen temppujen ja liikkeiden tekemisestä, seurasi niistä palkkio tai ei. Oikein rakennettuna ja toteutettuna koira siis kokee ihmisen antamien vihjeiden mukaan toimimisen palkitsevana. Voiko stressin kokeminen olla hyväksi koiralle? Stressin kokeminen sopivissa määrin sopivina annoksina on meille kaikille tärkeää ja hyödyllistä, itse asiassa aivomme tarvitsevat sopivia haasteita. Stressi auttaa meitä tehostamaan toimintaamme ja ns. hyvä stressi lisää mm. meidän vastustuskykyä. Koiraharrastus on oiva tapa tuoda sopivia haasteita sekä ohjaajalle että koiralla. Koiran näkökulmasta harrastamisen tuomat haasteet ja stressi voidaan ajatella olevan positiivisia silloin kuin koira kokee voivansa vaikuttaa tilanteeseen ja sen on mahdollista saavuttaa jotakin. Ja tätähän koiran kouluttaminen usein juurikin on. Koira oppii kanssani myös erilaisia taitoja ja keinoja mm. selviytyä haasteellisista tilanteista. Omistajana pystyy myös auttamaan koiraa palautumaan stressistä ja kuormituksesta tehokkaammin. Koiraharrastus tukee koiran itseluottamusta ja opettaa koiralle keinoja selvitä haasteellisista ja jännittävistä tilanteista. Kun koiran eteen tuodaan sen taitotason suhteen sopivan haasteellinen tehtävä, jonka koira onnistuu ratkaisemaan, on tilanne itsessään jo palkitseva, mutta myös sen luottamus omiin taitoihin kohoaa. Koiraharrastuksen voidaan ajatella lisäävän koiran psyykkistä suorituskykyä: itseluottamusta, sinnikkyyttä, toiveikkuutta ja resilienssiä. Pumpuloidussa ympäristössä, missä kaikki haasteet on omistajan toimesta minimoitu, ei näitä tärkeitä taitoja päästä opettelemaan. "Joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi." A.A. Milne - Nalle Puh Sallin muistolle 13.5.2007 - 2.1.2021 Lähteet: Nagasawa, M., Mitsui, S., En, S., Ohtani, N., Ohta, M., Sakuma, Y., ... & Kikusui, T. (2015). Oxytocin-gaze positive loop and the coevolution of human-dog bonds. Science, 348(6232), 333-336. Panksepp, J. (2004). Affective neuroscience: The foundations of human and animal emotions. Oxford university press. 
0 Comments
 Olen maaseudun rauhassa asuva eläinrakas luontohippi. Olen palveluskoiria ja hevosia harrastava perheenäiti. Olen osa-aikainen yrittäjä, kliininen psykologi ja sertifioitu urheilupsykologi. Urheilupyskologina olen erikoistunut lajeihin missä pyritään työskentelemään saumattomassa yhteistyössä eläimen kanssa. Työskentelyni keskiössä on eläimen ja ihmisen yhteistyö, mikä on edellytyksenä mielekkäälle harrastamiselle. Asiakkaitteni kanssa harjoittelemme niitä psykososiaalisia taitoja, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä vastavuoroisen ymmärryksen ja vuorovaikutuksen syntymiselle. Nämä samat psykologiset taidot luovat vahvan pohjan niin psyykkiselle hyvinvoinnille, sujuvalle yhteistyölle kuin menestyksekkäälle tekemiselle.
Etenkin somessa käydään paljon keskustelua koiran koulutuksesta, koiran hyvästä ylläpidosta, suhteestamme koiriin ja siitä millaista ylipäänsä on hyvä koiran elämä. Olen kaivannut näihin keskusteluihin mukaan myös psykologista näkökulmaa ja osaamista. Voisin toki jäädä odottamaan, että tämä kaipaamani näkemys ilmestyisi mukaan keskusteluihin kuin itsestään. Tai sitten voin työntää käteni saveen ja osaltani tuottaa tätä puuttuvaa sisältöä kaikkien kiinnostuneiden saataville. Yksi tavoitteeni on tuoda esille psykologian ääntä mahdollisimman arkikielisesti, laajasti ja monipuolisesti. Toivon, että innostutte lukemaan tekstejäni. Toivon, että kommentoitte ja rohkenette tuomaan kaikki erilaiset äänet ja näkökulmat esille. Halutessanne voitte jakaa blogilinkkiä myös eteenpäin. Valokuvista suuri kiitos Mika Ankkuri Photography ja Kuvaus Jonnala!   Olen jo jonkin aikaa suunnitellut urheilupsykologisesta näkökulmasta koira- ja hevosharrastusta käsittelevän blogin kirjoittamista. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa tätä blogia enemmänkin ”kieli poskella” -tyyppisesti niin, että tekstini olisivat hieman kärjistäviä, toivottavasti viihdyttäviä ja vähintäänkin karikatyyrisiä kertomuksia omista harrastuskokemuksista mukana kulkevaa psykologista näkökulmaa unohtamatta. Nyt kuitenkin päätin aloittaa blogin hieman erilaisesta tulokulmasta. Joulun alla julkaistiin ajatuksia herättävä teksti ratsastusharrastuksen varjopuolista. Haluan näin aluksi kiittää Mila Tanttua rohkeasta esiintulosta, ja toivon että hänen huolensa myrskyn silmään joutumisesta mielipiteensä vuoksi ei toteutuisi. Milan tarina ei varmasti ole ainoa laatuaan ja samanlaisia kokemuksia löytyy myös koiraharrastuksen puolelta. Myös meidän perheessä harrastetaan sekä hevosten että koirien kanssa ja valitettavasti yksi näistä eläinten epäreilua kohtelua käsittelevistä tarinoista voisi olla omani. Minulla oli kovat kilpailulliset tavoitteet, suuri epäonnistumisen pelko ja voimakas tarve näyttää muille, että osaan kouluttaa ja pärjään koirani kanssa. Tämä kaikki synnytti voimakkaita epävarmuuden tunteita, mitkä osaltaan sumensivat arvostelukykyäni aiheuttaen aivan turhaa epäjohdonmukaisuutta. En ole näistä harrastusvuosistani todellakaan ylpeä. Olin vähällä jättää koko koiraharrastuksen, kunnes aloin pohtia tarkemmin oman toimintani taustalla vaikuttavia asenteita ja odotuksia. Ongelma ei siis ollut lähtöisin koiraurheilusta, vaan itselleni asettamista vaatimuksista. Tuolloin en osannut suhtautua rakentavasti virheisiini, koin epäonnistumisen pelkoa, turhautumista ja häpeää. Työstin näitä yhteistyön ja kilpailumenestyksen kannalta ongelmallisia ajatusmalleja ja haitallisia asenteita myös kollegani kanssa. Onneksi en luopunut kokonaan rakkaasta harrastuksestani, vaan valitsin tien oppia uutta ja kehittää taitojani. Yhdessä koirani kanssa opin itsestäni paljon. Tämä blogitekstini ei ole vastine Milan haastatteluun tai oma synnintunnustukseni. Tämä teksti on puolueetonta pohdintaa nyt voimakkaasti esillä olevaan keskusteluun siitä mikä on oikeanlaista ja hyväksyttävää harrastamista eläinten kanssa ja siitä, millainen suhde meillä tulisi olla koiran tai hevosen kanssa. Aihe on todella tärkeä ja ajankohtainen. Valitettavasti aihetta kuitenkin käsitellään usein polarisoivasti ja mustavalkoisesti. Tekstien sävy on herkästi syyttelevä. Epäkohtiin ja väärään kohteluun tulee aina puuttua, mutta kenenkään häpeän lisääminen tai toisten syyllistäminen ei ole paras keino muuttaa toimintatapoja. Kysymykset, onko meillä oikeutta ratsastaa, onko meillä oikeutta kilpailla koiriemme kanssa tai onko meidän ylipäänsä oikeutta pitää lemmikkejä, ovat enemmänkin moraalifilosofisia. Kysymyksenä ne ovat niin laajoja, ettei niihin varmasti löydy yksiselitteisiä vastauksia. Epäasialliseen käytökseen tulee pyrkiä vaikuttamaan. Tarvitaan Milan kaltaisia rohkeita harrastajia, jotka uskaltavat nostaa epäkohtia esille. Ja tarvitaan niitä aikuisia, jotka seuraavat lastensa harrastuksia ja ovat valmiita kyseenalaistamaan ja puuttumaan havaitsemiinsa epäkohtiin. Osaamattomia, kyseenalaisia toimijoita ja valmentajia löytyy kaikista lajeista ja harrastuksista, valitettavasti. Ja tuleekin muistaa, ettei yhden valmentajan osaamattomuus tai harrastajan kyseenalaiset koulutusmetodit kuitenkaan heijastele koko lajin tilannetta. Eikä koko harrastuksen mustamaalaaminen ole se rakentavin keino muuttaa toiminnan suuntaa. Pahimmassa tapauksessa lajin leimaaminen eläinten kannalta epäeettiseksi voi saada ratsastusta tai koiraurheilulajeja harrastavat tuntemaan syyllisyyttä rakkaasta harrastuksestaan ilman, että siihen olisi mitään syytä. Hevos- ja koiraharrastusta voi kuitenkin tehdä monella tavalla eikä huonojen kokemusten takia kannata tätä upeaa harrastusta kokonaan hylätä. Itse olen ollut ratsastusharrastuksen parissa jo 80-luvun lopulta lähtien, ja oman kokemukseni mukaan moni asia on muuttunut ja kehittynyt vuosikymmenien saatossa. Valmennus on parhaimmillaan todella ammattitaitoista, laadukasta ja urheilija- sekä eläinlähtöistä. Hevoseni on valmennuksissa kohdattu omana persoonanaan ja ratsukkona meidän kehittymistä on tuettu yksilöllisesti. Mikäli omalla tallillasi ei vielä tällaista valmennustilannetta ole, niin ehkä voisit kokeilla ottaa asia puheeksi valmentajasi, tallinpitäjän tai vanhempiesi kanssa. Rakentava palaute ja kehitysehdotukset ovat varmasti aina tervetulleita. Minulle on sanottu, että hevosharrastus on yksi niistä harvoista paikoista missä tyttöjen ja naisten on luvallista näyttää aggression tunteitaan. Voiko yksi hevosten väkivaltaisen alistamisen taustalla piilevä syy olla tarve päästä osoittamaan aggressiivisia tunteita? Mikäli näin on, eikö silloin ongelma ole enemmän kulttuuriimme kytkeytyvä? Voimakkaissa tunteissa ei ole itsessään mitään väärää. Ja aggression tunteesta on vielä matkaa väkivaltaiseen käytökseen, mikä viestii yksilön hädästä ja ahdistuksesta. Tulisiko meidän kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka voisimme opettaa lapsiamme ilmaisemaan kaikenlaisia tunteita turvallisilla tavoilla ilman, että vahingoitamme itseämme tai muita? Ratsastus- tai koirakoulut eivät useinkaan ole syyllisiä ylilyönteihin. Yliampuvaa käytöstä voi kuitenkin tapahtua herkästi esim. silloin, kun voimakkaat tunnereaktiomme sumentavat arviontikykymme. Kun koemme voimakasta tarvetta näyttää muille osaamistamme tai sitä, että hevonen on täysin hallinnassamme tai, kun turhaudumme epäonnistuneissa treeneissä juuri, kun kisatkin ovat lähestymässä. Kaltoinkohteluun pystymme parhaiten puuttumaan vaikuttamalla sen juurisyihin. Ja tämä onnistuu vain, jos ymmärrämme eläinten kaltoinkohtelun taustalla olevia syitä mahdollisimman hyvin. Tosiasia on, että eläinten kaltoinkohtelua tapahtuu monista eri syistä. Harvoin kaltoinkohtelu on kuitenkaan harkittua ja suunniteltua toimintaa. Joskus syy hevosten tai koirien epäoikeudenmukaiseen kohteluun kytkeytyy tietämättömyyteen, niukkoihin hevosmiestaitoihin tai lajityypillisen käyttäytymisen ymmärtämättömyyteen, tunnetaitojen tai empatiakyvyn puutteisiin. Yksikään näistä tekijöistä ei kuitenkaan ole hevos- tai koiraharrastuksen syy. Ohjattu hevos- ja koiraharrastustoiminta päinvastoin ovat oikein toteutettuna loistavia paikkoja oppia ymmärtämään eläimiä paremmin, harjoittaa omia vuorovaikutus- ja tunnetaitoja sekä syventää omaa empatiakykyä. Eläinten kanssa harrastetaan monella eri tasolla ja joskus äärimmäiset kilpailulliset tavoitteet voivat johtaa ylilyönteihin tai arvostelukyvyn heikkenemiseen. Toisaalta näiden tavoitteiden saavuttaminen on huomattavasti mielekkäämpää ja todennäköisempää silloin, kun niitä ei tavoitella eläimen hyvinvoinnin tai ratsukon yhteistyön kustannuksella. Koira- ja hevosurheiluun perehtyneenä urheilupsykologina tiedän, että ne taidot, jotka ovat edellytys paremmille kilpailusuorituksille, ovat samoja taitoja, jotka tukevat yhteistyötämme eläimen kanssa ja lisäävät koiran ja hevosen hyvinvointia. Ja nämä samat psyykkiset taidot sujuvoittavat meidän toimintaamme myös muilla elämän alueilla. Ratsastukseen liittyy lukuisia tieteellisestikin todennettuja hyötyjä, mm. fyysinen kunto ja toimintakyky kohenevat, kehonhallinta paranee ja ratsastajan tunnesäätelytaidot kehittyvät. Eläinharrastus saa usein aikaa positiivisen kehän. Eläimet hoitavat kokonaisvaltaisesti sekä kehoamme että mieltämme. Ja kun itse voimme hyvin, pidämme myös parempaa huolta eläinystävistämme. Onnistumisen kokemukset eläimen kanssa yhdessä edelleen tukevat meidän omaa ja eläimen hyvinvointia. Muistan vieläkin, kuinka kirjoitin ensimmäisen työhakemukseni liitteenä olevaan CV:hen harrastavani ratsastusta ja, että minulla on oma hoitohevonen. Ajattelin silloin, ja ajattelen edelleen, että oikeista lähtökohdista kumpuava hevosharrastus kertoo vastuullisuudesta, luotettavuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja reippaudesta. Olin tuolloin niin kovin ylpeä harrastuksestani ja olen sitä yhä edelleen! Pyydänkin, että älkää heittäkö tätä upeaa harrastusta romukoppaan, vaan tarttukaa enemminkin mahdollisuuteen oppia uutta, kehittää itsetuntemustanne ja tunnesäätelytaitojanne. Ja tehkää harrastuksesta näin antoisa ja palkitseva teille molemmille!  |