 Susi kuvattu Kuhmossa 2014, kiitos kuvasta Mika Ankkuri. Harmaa susi mustavalkoisessa somessa
Susivihaa lietsovan kommentoinnin taustalla on usein todellista pelkoa, ja tämä tarttuu herkästi eteenpäin somessa. Pian pelkomme ei enää heijastelekaan meidän todellisia kokemuksia sudesta, vaan kylänmiehen kertomaa legendaa Korkeasaaresta siirretyistä susista. Ja näin, melkein meidän sitä täysin tiedostamatta, pelko pääsee kasvamaan ja ruokkimaan itse itseään. Somekeskustelut ovat harvemmin toimiva keino muuttaa kenenkään ajatuksia. Päinvastoin kärkkäät keskustelut usein vaan voimistavat pitäytymistä omassa näkökulmassa, koska vastakkaisen osapuolen näkemys on helppo sivuuttaa. Valitettavasti itsepintaisten pelkojen lähelle on usein vaikea päästä järkipuhein ja faktojen avulla. Väittely somessa ei pelkoa poista, vaan pahimmillaan voimistaa sitä. Aiheesta ajankohtaisesti kuumana käyvä somekeskustelu kasvattaa kuilua kahden vastakkaisen näkökulman välille, kun ihmisten kokema pelko ei tule somessa kohdatuksi. Keskusteluissa pyritään herkästi osoittamaan toisen pelko perusteettomaksi ja epärealistiseksi. ”Eihän arkaa sutta tarvitse pelätä”, tämä hyvää tarkoittava tosiasia ei kuitenkaan tavoita todellista pelon kokemusta. Pelkäävä öyhöttäjä pitäytyy kannassaan vielä tiukemmin, koska viherpiiperot eivät vaan tajua. Eikö niitä susia vaan voisi ampua? Kaikilla meillä on pelkoja. Peloilla on meille tärkeä merkitys, sillä ne pyrkivät pitämään meitä turvassa. Joskus kuitenkin pelkomme kasvavat todelliseen uhkaan nähden kohtuuttomiksi ja ne saattavat ottaa meistä yliotteen. Pelottavien asioiden välttely pahimmillaan kaventaa elämäämme ja voimistaa pelkoa entisestään. Voimakas pelko vaikeuttaa meidän päättelykykyä ja sumentaa herkästi harkintaa. Erilaisten arvioiden mukaan sutta pelkää noin kolmannes suomalaisista. Pelkojen taustalla on usein vähäinen asiatieto susista, jolloin tuntematon suurpeto pelottaa. Joidenkin tutkijoiden mukaan osa susipeloista saattaa olla taustaltaan geneettistä. Meidän on usein vaikea tunnistaa milloin pelkomme on aiheellista ja mistä tämä tunnekokemus oikeastaan kumpuaa. Ihmisten on vaikea sietää epävarmuutta, mikä johtaa usein pyrkimykseen kontrolloida epävarmaa tilannetta. Tämä kohtuuton ja epärealistinen tavoite herkästi vain voimistaa ahdistuksen ja pelon tunteita entisestään. Luontoa ei kuitenkaan koskaan onneksi voi saada täydellisesti meidän hallintaan. Susijahdilla ei hoideta kenenkään pelkoja, sen sijaan se voi pahimmillaan voimistaa niitä. Oli pelko sitten saanut alkunsa mistä tahansa, on niitä onneksi mahdollista helpottaa ja lievittää ilman väkivaltaa susia kohtaan. Voimme pyrkiä elämään sujuvasti niin susien kuin omien pelkojen kanssa Mitä jos emme yrittäisi päästä susista kokonaan eroon, vaan pyrkisimme helpottamaan pelkojamme muuten. Pelkoja ei tarvitse hävetä eikä pelot ole merkki heikkoudesta. Puhumalla kasvotusten pelosta, saamme siihen yleensä etäisyyttä ja huomaamme, ettei pelkoa tarvitse peitellä hyökkäävyydellä. Omasta susipelosta kannattaa puhua läheisten kanssa. Pelon tunnistaminen ja nimeäminen on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa suhtautumista. Voi olla helpottavaa huomata, että monilla meistä on jokin pelko. Hakeudu puhumaan pelosta sellaisten läheisten kanssa ketkä ovat valmiita tukemaan ja kannustamaan sinua tavoiteessasi saavuttaa lisää rohkeutta. Ampumista rakentavampi ja toimivampi keino helpottaa omia pelkoja, on pelottavan asian kohtaaminen. Susi arkana eläimenä tuskin lähtee mukaan tähän altistusterapiaan, mutta suden voi kohdata luontodokumenteissa ja kirjallisuudessa. Ja pyrkiä tutustumaan laadukkaaseen susitietoon netissä. (Tekstin loppuun olen poiminut muutamia lukuvinkkejä). Muista edetä sinulle sopivassa tahdissa. Jos kuvien katsominen tuntuu liian ahdistavalta, voit aloittaa asian käsittelyä mielikuvissasi tai työstää sitä kirjallisesti. Minkälaisia ajatuksia sinulla on sudesta? Epävarmuuden ja pelon tunteen säätelyä voi harjoitella erilaisten mielikuva- ja hengitysharjoitusten avulla. Susipelosta kohti susirohkeutta ja susivihasta kohti susiarvostusta Oletko miettinyt mitä kaikkea hyötyä koituu, kun voitat susipelkosi? Kun emme jää kiinni ajatuksiimme pelottavista susista, voimme olla enemmän läsnä omassa elämässä ja voimme joustavasti keskittyä muihin asioihin. Tarpeemme ylläpitää luontoyhteyttä on teorioiden mukaan ajateltu olevan sisäsyntyistä. Susirohkeus vie meidät sinne missä meidän on hyvä olla. Hyvään luontosuhteeseen kuuluu myös luonnonvaraisten eläinten itseisarvon tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että sudella on merkittävä asema ekosysteemissä. Suositeltavaa susiaiheista luettavaa: Laaksonen, M. & Huttu, H. (2013) Susi. Maahenki Pulliainen, E. (2019) Suomalainen susi. Minerva Kustannus Oy. Takula, M. (2020) Susien mailla. Docendo https://www.sll.fi/keski-suomi/luonto-ja-ymparisto/lajiensuojelu/susikin-mahtuu-maakunnan-metsiin/susi-riski-ja-vahinkovertailua-suomessa/ viitattu 27.1.2022 http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/susitietoa/susipelko viitattu 27.1.2022 https://wwf.fi/elainlajit/susi/ viitattu 27.1.2022 Lähteitä: Grös, D. F., & Antony, M. M. (2006). The assessment and treatment of specific phobias: a review. Current psychiatry reports, 8(4), 298-303. Gullone, E. (2000). The biophilia hypothesis and life in the 21st century: increasing mental health or increasing pathology?. Journal of happiness studies, 1(3), 293-322. Kendler, K. S., Gardner, C. O., Annas, P., Neale, M. C., Eaves, L. J., & Lichtenstein, P. (2008). A longitudinal twin study of fears from middle childhood to early adulthood: evidence for a developmentally dynamic genome. Archives of General Psychiatry, 65(4), 421-429. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/ahdistuksen_omahoito/Documents/Altistus.pdf viitattu 27.1.2022
0 Comments
 “I don’t aspire to be a good man. I aspire to be a whole man.” - Carl Jung
Minä hermostun joskus, etenkin jos olen univelkainen ja kuormittunut. Kyllähän se harmittaa, jos päädyn tilanteessa korottamaan ääntäni. Ajattelen kuitenkin, että tällainen reagointi on inhimillistä eikä siitä tarvitse lähteä itseään ruoskimaan. Ei hetkellinen hermostuminen ole vaarallista. Sen sijaan uskallus tuoda koko laaja tunteiden skaala esille tuo meille paljon tietoa ja mahdollistaa oppimisen. Kun en pyri peittämään tunnetta, pystyn paremmin säilyttämään oman turvallisuuden kokemuksen myös ikävien tunteiden äärellä. Tunteiden sujuva säätely edellyttää kokemusta turvallisuudesta, ja ajatusta siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Kun ei ole pakonomaista tarvetta vältellä ja peittää esim. ärtymyksen tai pettymyksen kokemuksia, on näiden ilmaiseminen todennäköisesti joustavampaa ja rakentavampaa. Eräässä somen koiraryhmässä keskusteltiin ”ei”-sanan käytöstä koirankoulutuksessa. Keskustelussa moni piti sitä huonona vihjesanana koiralla, koska se saatetaan ilmaista vihaisesti ja koiralla voi tulla sitä paha mieli. Somen täydellisessä maailmassa luin ohjeen, että sanotaan vaan iloisesti hymyillen koiralle ”riittää”, vaikka todellisuudessa tekisi mieli huutaa perkelettä. Minä olen elänyt siinä uskossa, ettei ikäviä tunteita voi koskaan täysin hallita. Kokemuksesta tiedän, ettei kykymme säädellä tunteita ole täydellinen. En siis usko, että pyrkimys tällaiseen ehdottomaan oman tunneilmaisun kontrolliin olisi mahdollista, saati sitten edes kovin järkevää. Mitä paremmin tunnistamme ja siedämme ihan kaikenlaisia tunteitamme, sitä joustavammin pystymme toimimaan näissä tilanteissa. Kun ei itse hätäänny omista tunteistaan, on paljon todennäköisempää, että pystyy myös säätelemään omaa toimintaansa tunnekokemuksen aikana. Näin harmitus menee todennäköisesti nopeammin ohi, eikä mitään vahinkoa tapahdu. Kun ei ole tarvetta kieltää ja peittää ikäviä tunteita, tarjoaa se mahdollisuuden pohtia, mitä voisin tehdä toisin ettei näin käy jatkossa. Onko jotain miten voisin jo ennakkoon vaikuttaa asiaan? Sen sijaan, että pyrimme ehdottomasti ja jäykästi suojelemaan koiria kaikenlaisen mielipahan kokemuksilta, eikö olisi parempi opettaa koiralle taitoja säädellä näitä tunteita? Kykyä käsitellä mielipahaa, pettymystä ja turhaumaa. Kokemusta siitä, että mielipahaan voi itse vaikuttaa. Kokemusta siitä, että mielipaha ei kaada koko maailmaa.  Sain lauantai-iltana viestin, missä oli linkki Ylen artikkeliin: https://yle.fi/uutiset/3-11939130 Vaikka artikkeli käsittelikin yhtä lempiaiheistani, koirien hyvinvointia, se aiheutti minussa lähinnä ärsyyntymistä. Huomasin miettiväni mielessäni ”Voi ei, eikö tämä myllytys koskaan lopu”. Vaikka asia onkin todella tärkeä, omat reaktioni tähän suojelukohuun ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Tämä ristiriita liittyy kampanjan aiheuttamaan lieveilmiöön. Sillä nyt kampanjan myötä ollaan hyökätty isosti itselleni toista erittäin tärkeää teemaa, yksittäisten ihmisten hyvinvointia, vastaan. Sosiaalisesta mediasta on toistuvasti voinut lukea tyytymättömyydestä epäkohtien korjaamiseksi tehtyjä toimia kohtaan. Eettinen koulutus on koettu riittämättömäksi, kritisoidaan liittojen toimien tehottomuutta ja kauhistellaan yksittäisten harrastajien sanktioiden puutetta. Yhtäältä puhutaan väkivallan ja vaikenemisen kulttuurista, ja toisaalta jahdataan yksittäisiä ihmisiä ja halutaan tehdä heistä syntipukkeja. Mielestäni kumpikaan lähestymistapa (yksittäisten harrastajien tai koko harrastuksen leimaaminen) ei tarjoa meille rakentavia keinoja kehittää toimintaa. Ajankohtaisesti paljon esillä oleva jatkuva kritisointi ja epäkohtien listaaminen ei myöskään ole toimiva tapa tukea koirakoiden hyvinvointia. Jos ongelma on yksittäisiä harrastajia laajempi, ei vastuuta tapahtuneista tulisi individualisoida. Joidenkin harrastajien ja eläinten ystävien esittämät vaatimukset sanktioida epäeettisestä toiminnasta yksittäisiä ihmisiä tuntuu ulkopuolisen silmiin lähinnä julmalta ajojahdilta. Onneksi voimme sentään kokea lohtua siitä, että mahdollisten rikkomusten ja rikosten selvittely tapahtuu aivan muualla kuin somessa. Olisiko jo korkea aika alkaa soveltaa koirankoulutuksessa totuttuja tapoja myös meidän harrastajien välisessä yhteistyössä? Pyrittäisiin sujuvaan vuorovaikutukseen, iloiseen tekemiseen ja turvalliseen ilmapiiriin. Ollaan iloisia toisten onnistumisista, annetaan kiitosta jo tehdyistä muutoksista, mahdollistetaan riittävä aika oppimiselle eikä toistuvasti nosteta keskiöön virheitä. Samat lainalaisuudet kuitenkin pätevät niin meidän ihmisten kuin koirienkin kohdalla. Turvallisessa, iloisessa ja innostavassa ympäristössä on helpompi oppia, kokeilla uutta ja loistaa. Kun koiran kanssa harrastaminenkin alkaa tuntua väärältä Valtaosa harrastajista kohtelevat koiriaan oikeudenmukaisesti ja hyvin, ja kouluttavat koiriaan täysin ilman väkivaltaa. Nyt kuitenkin moni on kertonut kokevansa ahdistusta ja syyllisyyttä aivan tavallisesta koirankoulutuksesta. Joku on saattanut jopa pohtia miltä koiraa suuresti palkitseva vauhdikkaampi taisteluleikki saattaisi näyttää salavideolla, täysin kontekstistaan irroitettuna ja epämiellyttävästi tekstitettynä. Me puhumme paljon parhaan ystävämme hyvinvoinnista. Meillä on koiriemme kanssa yhteinen harrastus, yhteinen elämä, yhteinen perhe ja yhteinen (mielen)terveys. Avaimet koirien hyvinvointiin on pitkälti meillä ihmisillä. Samaan aikaan meillä on myös välilliset keinot heikentää koirien hyvinvointia. Olen ihmetellyt tätä jo aikaisemminkin, mutta miten ihmeessä me voimme kuvitella parantavamme koirien hyvinvointia hyökkäämällä niiden omistajien kimppuun. Ketään ei auta se, että uhkailemme yksittäistä harrastajaa, perhettä, työnantajaa tai yhteistyökumppaneita. Enkä ole huolissani ainoastaan syntipukiksi joutuvien henkilöiden hyvinvoinnista. Tiedetään, että toisten ihmisten kiusaaminen, haukkuminen ja negatiivinen puhe heikentävät tämänkaltaiseen toimintaan ryhtyvien omaa oloa entisestään. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kertoneet meille, että omistajien ja koirien stressitasot peilaavat toisiaan. Lisäämällä omistajien pahoinvointia lisäämme samalla aina myös koiran pahoinvointia. Ja nyt tuntuu siltä, että tämä aiheeltaan tärkeä kampanja ei ole onnistunut lisäämään vielä kenenkään hyvinvointia. ”Jos ihminen kertoo tarinansa, hän on jo muuttanut omaa toimintaansa. Hän ei kohtele enää niin omaa koiraansa. Sellaista ihmistä on turha ampua.” Muutokset vievät aikaa, niin yksilö- kuin toimintakulttuurin tasolla. Annetaan ihan kaikille mahdollisuus reflektoida tekojaan, pohtia harrastuksensa eettisyyttä ja sen merkityksiä. Tämänkaltainen itsetutkiskelu voi olla vaikeaa, jos turvallisuuden tunne puuttuu ja henkilö kokee pelkoa tai ahdistusta. Toivon hartaasti ettei me ammuttaisi enää ketään, ei viestintuojaa eikä virheen tehnyttä. Jokainen meistä on joskus toiminut väärin, jokainen on joskus tehnyt virheen tai mokannut. Muutosta parempaan ei tapahdu, jos hajoitetaan lisää, rikotaan palasiksi ja suljetaan ulkopuolelle. Juuri silloin kun on oikein pahasti mokannut ja voi pahoin, eniten auttavat ne ystävät ketkä pysyvät rinnalla ja hyväksyvät kaikkine virheineen, hyväksyvät toisen kokonaisena. Lähteitä: Höglin, A., Van Poucke, E., Katajamaa, R., Jensen, P., Theodorsson, E., & Roth, L. S. (2021). Long-term stress in dogs is related to the human–dog relationship and personality traits. Scientific Reports, 11(1), 1-9. Sukura, A., & Hänninen, M. L. (2016). One Health: ihmisten, eläinten ja ympäristön yhteinen terveys. Duodecim. Sundman, A. S., Van Poucke, E., Holm, A. C. S., Faresjö, Å., Theodorsson, E., Jensen, P., & Roth, L. S. (2019). Long-term stress levels are synchronized in dogs and their owners. Scientific reports, 9(1), 1-7.  Ajatuksia koiraharrastajalta toiselle - miten voisimme saada muutosta aikaan ja luopua syyttelystä?3/19/2021   Kuuntelin koiraharrastusta sivuavaa somelive-keskustelua, jossa mukana keskustelemassa oli eläinfilosofiaan perehtynyt filosofi Elisa Aaltola. Keskustelussa nousi esille mielestäni paljon hyvää pohdittavaa, ja tätä pohdintaa ajattelin nyt tähän blogiin jakaa myös teille. Mekanistinen eläinkäsitys ja väärä dikotomia Aaltola nosti hienosti esille edelleen vallalla olevan lähes konemaisen tapamme hahmottaa koiran toimintaa. Valitettavasti tämä mekanistinen eläinkäsitys leimaa ajankohtaisen koirankoulutuskeskustelun molempia ääripäitä. Riippumatta siitä, hahmotammeko koiran oppimista behavioristinen oppimisteorian tai pelkkien viettien kautta, pelkistyy näissä molemmissa tapauksissa käsityksemme koirasta melko mekaaniseksi toimijaksi. Mielestäni meidän ei ole pakko eikä edes tarkoituksenmukaista valita keskustelun kumpaakaan ääripäätä. Mediassa vallalla oleva keskustelu luo herkästi vaikutelman, että harrastajan tulisi täysin luopua positiivisen rankaisun käytöstä, koska muuten kouluttaja syyllistyy väkivaltaan. Kirkassilmäisimmät kommentit jopa väittävät, että kaikkien koirayksilöiden kanssa pärjäämme niin koulutuksessa kuin elämässä yleensä ilman ainuttakaan positiivista rankaisua. Tämänkaltainen keskustelu ei palvele harrastajia eikä varmasti tuo kaivattua syvyyttä mukaan keskusteluun. Nyt tarvitsisimme kipeästi keskustelua näiden äärivaihtoehtojen välissä tapahtuvasta koulutuksesta. Toivoisinkin, että voisimme keskittyä pohtimaan ja kehittämään sitä koulutusta, jota moni todellisuudessa tekee tai jota kohti omassa toiminnassaan pyrkii menemään. Tarvitsemme vuoropuhelua, jossa voisimme toisiamme kunnioittaen keskustella näiden ääripäiden väliin jäävästä alueesta. Keskustelua, jossa uskalletaan pohtia mm. oikeanlaisesta koiran toimintaan puuttumisesta, ohjaamisesta ja siitä, miten tätä voidaan tehdä mahdollisimman eettisistä lähtökohdista. Koiran pelottelu ja satuttaminen on väärin, muttei kaikki koiran kouluttaminen tai koiran toimintaan puuttuminen kuitenkaan ole väärin. Toiminnan rajat tai toimintaan puuttuminen eivät tarkoita koiran satuttamista tai väkivaltaa, eikä näissä toiminnan intentio ole tuottaa kipua tai satuttaa koiraa. Uskoisin, että ylivoimaisesti suurin osa koirankoulutuksesta tapahtuu tällä harmaalla alueella, jolla pyrimme huomioimaan koiran ja koulutustilanteen lisäksi myös itsemme mahdollisimman laaja-alaisesti. Ajatus siitä, että kaikki koirat olisivat koulutettavissa samalla tavoin, on yhtä absurdi kuin väite, että jokainen lapsi tulisi kasvattaa samalla tavalla. Uskon ja toivon, että jatkuvasti lisääntyvän koirien kognitio-, emootio- ja persoonallisuustutkimuksen myötä alamme näkemään koiran entistä selkeämmin aktiivisena ja yksilöllisenä toimijana. Koiran yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat omistajansa asenteisiin ja koulutustapoihin/kasvatuskäytäntöihin, aivan yhtälailla kuin omistajan kasvatus-/koulutustavat vaikuttavat koiraan. Voidaksemme koulutuksella parhaiten tukea koiran hyvinvointia, me tarvitsemme paljon ymmärrystä niistä neurobiologisista ja psykologisista tekijöistä, jotka vaikuttavat sekä oppimisen että yhteistyön taustalla. Ja näihin erilaiset oppimis- ja viettiteoriat eivät yksin anna vastausta. Empatia - vuorovaikutuksen ja yhteistyön supertaito Jokaisen koiran ja jokaisen ihmisen kohtaaminen ainutlaatuisena ja tuntevana yksilönä edellyttää mentalisaatiota ja empatiaa. Empatian ajatellaan olevan nippu taitoja, jotka mahdollistavat toisten ihmisten ja eläinten paremman ymmärtämisen. Empatian avulla pystymme mm. tavoittamaan paremmin toisten tunteita. Meidän ei tarvitse tuntea tai ajatella samoin kuin toinen, mutta empatiaan liittyvien taitojen avulla voimme pohtia, mitä meistä erillinen olento mahdollisesti haluaa tai tuntee. Mentalisaatiota ja empatiaa tarvitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, yhtälailla ne ovat työkaluja, jotka auttavat meitä koirankoulutuksessa. ”Psykopaatteja! Hoitoon ja lapset pois sadisteilta” Tämä kommentti on poimittu eläinaktivistien keskustelusta, keskustelusta, jossa perään kuulutetaan eläinten hyvää kohtelua ja empatiaa. Erityisesti nyt viime aikoina olen miettinyt empatiaa ja siihen melko yllättäen liittyvää putkinäköisyyttä. Miten joltain löytyy kyllä empatiaa eläimiä kohtaan, muttei löydy empatiaa toisia ihmisiä kohtaan? Käydyssä somelive-keskutelussa todettiin, että eläimiä sadistisesti kohteleva yksilö syyllistyy usein myös ihmisten huonoon kohteluun. Lisäksi keskustelussa mainittiin, että empatiataitojen puutteet näkyvät yksilön suhtautumisessa sekä eläimiin että ihmisiin. Miten ihmisten kanssa läheisesti elävien eläinten hyvinvointi voisi mitenkään kohentua, jos me saamme ihmiset voimaan pahoin? Voisiko parantamalla empatian taitoja yhtä lajia kohtaan lisätä empatiaa myös toista lajia kohtaan? Empatiahaaste! Haastan teidät kaikki blogini lukijat mukaani empatiaharjoitteluun! Usein on helppo ymmärtää toista ja kokea empatiaa, jos pitää toisesta. Nyt kannattaakin pyrkiä kohtaamaan ja ymmärtämään erilaisia yksilöitä. Mitä jos jatkossa pyrkimys ymmärtää niitä ”ääliötä” tai ”sadisteja” toimisikin mitä parhaimpana mahdollisuutena treenata omia empatiataitoja? Mitä erilaisimpia ihmisiä kohtaamme, sitä enemmän saamme treenata empatiataitojamme. Empatiataidot ovat keino ymmärtää toisia ja nämä taidot kehittyvät kokemustemme kautta. Mitä enemmän treenaamme näitä taitoja, sen helpompi meidän on tulkita toisten toimintaa. Olkinukkeja ja trolleja Lisäksi tässä somelive-keskustelussa nostettiin esille yhtäältä harrastajien hyökkäävää puolustaumista ja toisaalta kummasteltiin tavallisten harrastajien hiljaisuutta. Keskustelussa ihmeteltiin, miksei kukaan omaa koulutustyyliään päivittänyt tai taitojaan kehittänyt harrastaja ole vielä astunut julkisuuteen. Haluaisin uskoa, että kaikki edes vähän aikaa koirien kanssa harrastaneet olisivat kehittyneet harrastuksessaan ja myös oppineet virheistä. Minusta olisi melko surullista, jos me harrastajat emme olisi vuosien saatossa oppineet ja kehittyneet. Jokainen toki oppii ja omaksuu uutta omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Ja nyt viimeistään myös ne harvat, jotka ovat väkivaltaisen eläimen kohtelun jotenkin itselleen oikeuttaneet, pyrkivät varmasti muuttamaan omaa toimintaansa. Itse olen aikaisemmin avoimesti puhunut omasta harrastustaustastani (pääset tästä lukemaan esim. ensimmäisen blogipostaukseni), ja tiedän monen muunkin puhuneen omista kokemuksistaan varsin avoimesti. Mutta onko se oikeasti mikään ihme, ettei kukaan tietoisesti ja tarkoituksella halua lähteä mukaan väittelyyn trollien kanssa? Tarve oppia uutta ja halu päivittää omaa osaamistani ohjasi minut samanlaisen muutoksen läpikäyneiden kouluttajien ja ohjaajien luo. Olen ikuisesti kiitollinen siitä tuesta ja avusta, jonka heiltä sain. Vuosia sitten, kun halusin opetella tekemään asioita toisin, minua tuettiin ja minua ymmärrettiin. Ei silloin kukaan haukkunut tai syytellyt minua. Opin paljon ja toimintatapojen muutos oli sujuvaa, koska olin ympäristössä, jossa koin oloni turvalliseksi. Yhdessä tehden kohti pysyvämpää muutosta Somelive-keskustelussa kaivattiin kipeästi ihmisten omaa kouluttautumista, ”itsekoulutusta”. Tiedetään, että sujuva toiminnanmuutos tarvitsee rinnalleen turvallisuutta. Kenenkään ”lynkkaaminen” ei kuitenkaan ole rakentavaa eikä ainakaan ihmisen tai eläimen hyvinvointia tukevaa. Se, että ohjaajalta menee kerran ”kuppi menee nurin” ja koiraa rankaistaan lyhyesti koulutustilanteessa, tuskin järkyttää tasapainoisen koiran psyykkistä hyvinvointia pitkässä juoksussa suuntaan tai toiseen. Tällaisen käytöksen ei tulisi kuitenkaan olla minkään lajin piirissä normaalia. Mielestäni keskeistä tällaisissa tilanteissa on se, että tapahtuman jälkeen ohjaajan tulisi rauhoitella itseään, miettiä käytöstään ja pohtia, miten voisi jatkossa toimia rakentavammin. Virheitä ja ylilyöntejä tapahtuu kaikille. Tärkeintä koirankin kanssa on, että rakkautta ja huolenpitoa on enemmän kuin epäreilua kohtelua. Turvallisuuden tunne ja vanhemman tuki edesauttaa lasta oppimaan uusia taitoja. Sama turvallisuuden tunne ja sosiaalisen tuki saa organisaatiot luomaan uutta ja kukoistamaan sekä mahdollistaa uusien taitojen oppimisen. Tämä sama turvallisuuden tunne ja tuki edesauttaa meitä kaikkia omaksumaan uusia toimintamalleja. Turvallisuuden tunne on myös edellytys somelivessä kaivatulle itsekoulutukselle. Olen Aaltolan kanssa täysin samaa mieltä, että nyt tarvitaan muutosta ja uuden harjoittelua. Tämä vaatii uudenlaisten ajattelumallien, asenteiden ja toimintatapojen omaksumista. Uudenlaisen toiminnan omaksuminen ja uuden oppiminen edellyttää puolestaan sellaista tilaa ja ympäristöä missä koemme turvalliseksi kokeilla uutta, yrittää, opetella ja jossa virheetkin nähdään osana oppimisprosessia. Oli sitten kyse terveellisempien elämäntapojen tai uuden taidon omaksumisesta, muutoksen onnistuminen on harvoin mahdollista ilman asianmukaista tukea. Nyt tarvitsemme yhteistyötä ja koko harrastuskentän laajuisia tukirakenteita. Sulkemalla maalitettuja harrastajia ryhmän ulkopuolelle emme varmasti saa aikaan pysyvää muutosta, ja tästä kärsivät sekä kaikki harrastajat että meille rakkaat koirat. Kuka sen päättää sen, mikä on paras tapa vaikuttaa asioihin? Olen vaikuttunut Tiina Kuusiston rohkeudesta nostaa tämä asia esille omilla kasvoillaan. Haluan uskoa, että kaikki harrastajat jakavat saman tavoitteen ja päämäärän hänen kanssaan. Meillä kaikilla on varmasti vahva tahtotila parantaa eläinten hyvinvointia ja lopettaa väkivalta. Tulee kuitenkin muistaa, ettei vaikuttamisen tarvitse aina olla julkista tai edellytä sitä, että nousemme barrikadeille. Jokaisella on oma tyylinsä ja omat keinonsa vaikuttaa asiaan. Todellinen muutos tapahtuu kuitenkin jossain muualla kuin kärjistävässä sosiaalisessa mediassa, muutos tapahtuu yksilössä ja heijastuu sitä kautta henkilön lähipiiriin. Psykologina keinoni vaikuttaa asioihin on vain kovin erilainen. Urheilupsykologina voin ymmärtää ja auttaa syystä tai toisesta väkivaltaiseen koulutukseen ajautunutta harrastajaa ilman, että hyväksyn väkivallan käyttöä koirankoulutuksessa. Itse olen kokenut parhaaksi tavaksi vahvistaa eläimien oikeuksia ja tukea eläinten hyvinvointia tarjoamalla ammattitaitoani mahdollisimman laajasti eri lajien harrastajien saataville. Ei ole sattumaa, että olen keskittynyt työskentelemään urheilupsykologina juuri koiraurheilun parissa. Oman harrastukseeni liittyneet kokemukset saivat minut palaamaan urheilupsykologian äärelle ja päätin erityisesti keskittyä tukemaan urheilijoita, jotka työskentelevät eläinten kanssa. Harrastuksen myötä suhteemme eläimeen muuttuu funktionaaliseksi, ja tässä mielessä se tekee tästä suhteesta aina ongelmallisen. Mielestäni eläimen kanssa työskentely edellyttää laajasti erilaisia psykologisia valmiuksia, itsetuntemusta sekä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja, ja näiden taitojen kehittäminen ja tukeminen ovat psykologin erityisosaamista. Olen kiitollinen kaikille yhteistyökumppaneilleni siitä luottamuksesta ja ennakkoluulottumuudesta, että olen saanut tuoda omaa näkemystäni esille. Yhteisvoimin ja luomalla turvalliset puitteet voimme saada aikaan muutoksen. Kuka on vastuussa muutoksesta? Nurkkaan ajettuna ja pelokkaana — voiko silloin oppia ja muuttua? Miksi haluamme kiusata muita? Mitä jos kauhistelun ja syyttelyn sijaan keskittyisimme tukemaan toisiamme? Mitä jos pyrkisimme luomaan turvallisen ilmapiirin ja löytämään rakentavan keskusteluyhteyden? Mitä jos voisimme ääripäiden ja massojen sijaan kohdata sekä harrastajat että koirat yksilöinä? Mitä jos sinä onnistuisitkin auttamaan edes yhtä harrastajaa löytämään ilon ja turvallisuuden tunteen harrastaa tavoilla, jotka tukevat sekä ihmisen että eläimen hyvinvointia? Eikö silloin voisi sanoa, että ruohonjuuritasolla tapahtuvalla työllä on suuri merkitystä  Suhteeni koiraan ja koirankoulutukseen — Onko oikein harrastaa tavoitteellisesti koiran kanssa?1/5/2021   Ystäväni kerran kysyi minulta, että mistä tiedän, haluaako koirani harrastaa ja kilpailla? Enhän minä sitä voi varmasti tietääkään. Tuolloin keskustelussa heitettiin ilmoille ajatus, että olisiko harrastamisen sijaan parempi pyrkiä tasavertaiseen suhteeseen koirani kanssa. Harvoin jään sanattomaksi tai tyrmään mitään ideaa välittömästi, mutta tämä ajatus sai aikaan molemmat. Minulle tasavertainen tai tasa-arvoinen tarkoittaa jotain aivan muuta kuin rahalla ostettua kumppanuutta. Ja mielestäni mahdollisuus aitoon tasa-arvoiseen suhteeseen kariutui jo siihen, ettei koiraltani koskaan kukaan kysynyt, haluaako se lähteä minun matkaani. Vaikka haluan uskoa, että ymmärrämme toisiamme melko hyvin, niin parhaimmillaankin arvioni koirani mieltymyksistä ja mielihaluista ovat vain onnistuneita arvauksia. Koska meiltä puuttuu yhteinen kieli, en koskaan voi olla täysin varma, olisiko koirani sittenkin halunnut toisen ohjaajan tai asua jossain toisessa kodissa. Jatkoimme ystäväni kanssa keskustelua tasavertaisen suhteen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta, hänestä se oli ideaali, mihin tulisi pyrkiä ja minusta se on suunta, jossa näen paljon ongelmia. Kuin esimerkkinä tasavertaisuudesta ystäväni kertoi, että antaa koiran usein lenkillä valita reitin ja suunnan, mitä kohti he sitten yhdessä kulkevat. Entä jos koira valitsee kääntyä vasemmalle ainoastaan siksi, että oikealla on jotain mikä sitä pelottaa? Tekeekö koira tällöin valinnan, koska hän on vapaa valitsemaan vai koska kokee tähän pakottavaa tarvetta. Sillä kaikki elollinen luonnostaan pyrkii pois ikävästä ja kohti mielihyvää. Voisiko koiran kannalta joissain tilanteissa olla parempi, että uhmaisin sen omaa tahtoa ja valitsisin kuitenkin mennä oikealle? Jos minä tiedänkin, että oikealla oleva pelottavan näköinen hahmo on täysin vaaraton patsas. Voisiko koiralle olla hyödyllistä saada tällainen kokemus turvallisen omistajansa kanssa? Vastoin koirani tahtoa kuljemme oikealla ja lähestymme patsasta. Minä käyttäydyn itsevarmasti, ja rauhallisen määrätietoisesti tuen ja kannustan koiraani äänensävyillä, kehonkielellä ja eleillä. Pian koirani rentoutuu, ja huomaa, ettei tilanteessa ollutkaan mitään kamalaa. Koska en usko tasavertaisuuteen suhteessa koiraani, koirani sai ”vapaan valinnan” sijaan arvokkaan kokemuksen elämästä, kokemuksen, josta voi olla sille hyötyä vastaavanlaisissa tilanteissa jatkossakin. Ennen kuin jatkamme pohdintaa pidemmälle, on tässä kohtaa pakko todeta, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen eikä minulla ole omakohtaista kokemusta esim. äärimmäisen pelokkaista koirista. Varmaan jollekin koiralle tällainen kokemus voisi olla elämän ja kuoleman kysymys, ja sen kohdalla sensitiivinen omistaja varmaan päätyisi toimiaan toisin. Mutta silloinkaan vasemmalle kääntyminen ei olisi ollut koiran kannalta vapaa valinta. Mistä tasavertaisen suhteen ihannointi voisi mahdollisesti kummuta? Näin ei ehkä sopisi kirjoittaa, mutta kaikki koiranomistajat eivät ole hyviä eivätkä kaikki koiranomistajat toimi koiransa parhaaksi. Koiran huono kohtelu ja eläinrääkkäys ymmärrettävästi herättävät huolta. Ja reaktiona tähän on tärkeää tuoda esille myös vaihtoehtoisia näkökulmia. Kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessani totesin (voit lukea tekstin täältä), tämän hetkiset keskustelut kuitenkin polarisoivat todellisuutta. Vastakkainasettelu on usein haitallista ja turhaa. Etenkin kun puhutaan elämän moniulotteisista ilmiöistä, joissa monet tekijät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Usein koirankoulutusta käsittelevissä keskusteluissa vedotaan tieteeseen, harvemmin kuitenkin pohditaan kriittisesti sitä, kuinka nämä tulokset ovat sovellettavissa käytäntöön. Tiede on itseään korjaavaa, ja usein löydökset ovat osin myös ristiriitaisia. Erityisesti käyttäytymistieteiden osalta on mahdotonta löytää yhtä ainoaa totuutta, joka olisi sovellettavissa kaikkiin yksilöihin kaikissa tilanteissa, tai sitä yhtä ainoaa oikeaa vastausta esim. siihen, miten meidän tulisi toimia suhteessa koiraamme. Usein tuntuu siltä, että koiranomistajan tulisi valita joko itsekäs ja koiraa alistava vaihtoehto tai sitten tämä tasavertainen ”koiralähtöinen” lähestymistapa. Kaikkea mahdollista negatiivista tulisi lähes pakonomaisesti vältellä ja kaikkien tulisi pyrkiä pelkkään positiiviseen ”curling-koiravahemmuuteen”. Tarvitseeko meidän todella valita toinen ääripää tai vain toisen etu? Tuleeko meidän valita koiran etu ennen omaa etuamme? Valitettavasti siinä unohdetaan se tosiasia, että laittamalla koira etusijalle teemme todennäköisesti isosti hallaa itsellemme. Jos omasta elämästä tulee kohtuuttoman vaikeaa, on olemassa riski, että koemme jatkuvasti epäonnistuvamme. Jos arki tuottaa jatkuvasti suurta tuskaa ja ahdistusta, ei meidän kanssa silloin varmaan ole kovin mukava elää ja olla. Voisimmeko sen sijaan pyrkiä siihen, että etsisimme tapoja elää yhdessä niin, että meidän molempien tarpeet tulisivat mahdollisimman hyvin kohdatuiksi. Monesti hyvin perustellusti peräänkuulutetaan, että koiranomistajien tulisi olla hyvin perehtyneitä koiraan eläimenä. Harvemmin kysellään niiden psykologisten taitojen perään, jotka mahdollistavat koiran sensitiivisen kohtaamisen. Taitava koiranomistaja on herkkä tunnistamaan koiransa tarpeita, niin fyysisiä kuin emotionaalisia. Sensitiivisyys koiran kohtaamisessa on kyky tunnistaa ja käsitellä sekä omia että koiran tunteita, ja myös kykyä muokata omaa toimintaansa tilanteen vaatimalla tavalla (esim. epävarman koiran kanssa toimitaan eri tavalla kuin itsevarman ja rennon koiran). Onneksi sensitiivistä koiranohjaamista voi jokainen harjoitella. Me jaamme paljon samoja psykologisia perustarpeita, tunteita ja piirteitä koirien kanssa, joten itse asiassa meidän yhteiseloomme ei tarvitse liittyä paljoakaan ristiriitaa tai moraalista tuskaa. Mielekkäämpää pohdintaa voisikin olla se, että mitkä mahtaisivat olla ”hierarkisen suhteen” hyödyt sen molemmille osapuolille. Miksi koirani saattaisi valita olla suhteessa minun kanssani? Jos ajatellaan koiran historiaa, niin voisimme jopa sanoa, että koira on valinnut kesyyntyä ja olla ihmisen kanssa. Yhteinen matkamme on jo niin pitkä, että puhutaan yhteisevoluutiosta. Vuosien saatossa koira on oppinut meiltä paljon ja me olemme oppineet koiralta paljon. Koira on oppinut tulkitsemaan meidän ilmeitä ja eleitä, ja me olemme koirien avulla oppineet kokemaan empatiaa erilaisia eläimiä kohtaan. Erilaisia teorioita on esitetty siitä miten koira on kesyyntynyt ja miten meidän yhteinen evoluutio on saanut alkunsa. Yksi mahdollinen selitysmalli on, että kesyyntymisen taustalla on ollut oksitosiini-hormooni (Nagasawa ym. 2015). Tämä ns. rakkaushormoni, oksitosiini, tukee sosiaalisten tilanteiden hahmottamista, lievittää ahdistusta sekä lisää luottamuksen ja kiintymyksen syntymistä yksilöiden välille. Nykyään tiedetään, että koiran ja omistajan välisessä vuorovaikutuksessa vapautuu oksitosiinia, aivan kuten vapautuu äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Tästä syystä usein puhutaankin, että muodostamme samanlaisen kiintymyssuhteen koiriemme kanssa, eikä tämä kiintymys ole yksisuuntaista. Kiintymykseni lisäksi minä tarjoan koiralleni turvaa, vien lenkkeilemään ja retkeilemään luontoon, tarjoan lajityypillisiä virikkeitä, annan ruokaa ja vettä. Haluan uskoa, että olen koirani mielestä siis ihan siisti tyyppi. Välillä onnistun jopa tajuamaan, mitä koirani juuri sillä hetkellä haluaa, ja ehkä noissa hetkissä olen vielä vähän siistimpi tyyppi. Uskoisin, että uteliaisuuteni koiran yksilöllisyyttä kohtaan ja koirani persoonallisuuden ymmärtäminen syventää suhdettamme entisestään. Koira nauttii koulutuksesta ja yhdessä tekemisestä Onnistuneessa koirankoulutuksessa hyödynnetään koiran omaa motivaatiota oivaltaa ja oppia asioita. Koira haluaa jotakin, ja saavuttaakseen sen koiran tulee tehdä jotain. Koiralle lajityypillisten tarpeiden tavoittelu itsessään on palkitsevaa. Koira ei siis koe mielihyvää pelkästään saadessaan esim. ruokapalkan, vaan jo pelkkä palkkion tavoittelu on sisäisesti motivoivaa ja mielihyvää tuottavaa (Panksepp, 2004). Kun hyödynnämme sisäistä motivaatiota, koira alkaa nauttia sille opetettujen temppujen ja liikkeiden tekemisestä, seurasi niistä palkkio tai ei. Oikein rakennettuna ja toteutettuna koira siis kokee ihmisen antamien vihjeiden mukaan toimimisen palkitsevana. Voiko stressin kokeminen olla hyväksi koiralle? Stressin kokeminen sopivissa määrin sopivina annoksina on meille kaikille tärkeää ja hyödyllistä, itse asiassa aivomme tarvitsevat sopivia haasteita. Stressi auttaa meitä tehostamaan toimintaamme ja ns. hyvä stressi lisää mm. meidän vastustuskykyä. Koiraharrastus on oiva tapa tuoda sopivia haasteita sekä ohjaajalle että koiralla. Koiran näkökulmasta harrastamisen tuomat haasteet ja stressi voidaan ajatella olevan positiivisia silloin kuin koira kokee voivansa vaikuttaa tilanteeseen ja sen on mahdollista saavuttaa jotakin. Ja tätähän koiran kouluttaminen usein juurikin on. Koira oppii kanssani myös erilaisia taitoja ja keinoja mm. selviytyä haasteellisista tilanteista. Omistajana pystyy myös auttamaan koiraa palautumaan stressistä ja kuormituksesta tehokkaammin. Koiraharrastus tukee koiran itseluottamusta ja opettaa koiralle keinoja selvitä haasteellisista ja jännittävistä tilanteista. Kun koiran eteen tuodaan sen taitotason suhteen sopivan haasteellinen tehtävä, jonka koira onnistuu ratkaisemaan, on tilanne itsessään jo palkitseva, mutta myös sen luottamus omiin taitoihin kohoaa. Koiraharrastuksen voidaan ajatella lisäävän koiran psyykkistä suorituskykyä: itseluottamusta, sinnikkyyttä, toiveikkuutta ja resilienssiä. Pumpuloidussa ympäristössä, missä kaikki haasteet on omistajan toimesta minimoitu, ei näitä tärkeitä taitoja päästä opettelemaan. "Joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi." A.A. Milne - Nalle Puh Sallin muistolle 13.5.2007 - 2.1.2021 Lähteet: Nagasawa, M., Mitsui, S., En, S., Ohtani, N., Ohta, M., Sakuma, Y., ... & Kikusui, T. (2015). Oxytocin-gaze positive loop and the coevolution of human-dog bonds. Science, 348(6232), 333-336. Panksepp, J. (2004). Affective neuroscience: The foundations of human and animal emotions. Oxford university press.   Olen maaseudun rauhassa asuva eläinrakas luontohippi. Olen palveluskoiria ja hevosia harrastava perheenäiti. Olen osa-aikainen yrittäjä, kliininen psykologi ja sertifioitu urheilupsykologi. Urheilupyskologina olen erikoistunut lajeihin missä pyritään työskentelemään saumattomassa yhteistyössä eläimen kanssa. Työskentelyni keskiössä on eläimen ja ihmisen yhteistyö, mikä on edellytyksenä mielekkäälle harrastamiselle. Asiakkaitteni kanssa harjoittelemme niitä psykososiaalisia taitoja, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä vastavuoroisen ymmärryksen ja vuorovaikutuksen syntymiselle. Nämä samat psykologiset taidot luovat vahvan pohjan niin psyykkiselle hyvinvoinnille, sujuvalle yhteistyölle kuin menestyksekkäälle tekemiselle.
Etenkin somessa käydään paljon keskustelua koiran koulutuksesta, koiran hyvästä ylläpidosta, suhteestamme koiriin ja siitä millaista ylipäänsä on hyvä koiran elämä. Olen kaivannut näihin keskusteluihin mukaan myös psykologista näkökulmaa ja osaamista. Voisin toki jäädä odottamaan, että tämä kaipaamani näkemys ilmestyisi mukaan keskusteluihin kuin itsestään. Tai sitten voin työntää käteni saveen ja osaltani tuottaa tätä puuttuvaa sisältöä kaikkien kiinnostuneiden saataville. Yksi tavoitteeni on tuoda esille psykologian ääntä mahdollisimman arkikielisesti, laajasti ja monipuolisesti. Toivon, että innostutte lukemaan tekstejäni. Toivon, että kommentoitte ja rohkenette tuomaan kaikki erilaiset äänet ja näkökulmat esille. Halutessanne voitte jakaa blogilinkkiä myös eteenpäin. Valokuvista suuri kiitos Mika Ankkuri Photography ja Kuvaus Jonnala!   Olen jo jonkin aikaa suunnitellut urheilupsykologisesta näkökulmasta koira- ja hevosharrastusta käsittelevän blogin kirjoittamista. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa tätä blogia enemmänkin ”kieli poskella” -tyyppisesti niin, että tekstini olisivat hieman kärjistäviä, toivottavasti viihdyttäviä ja vähintäänkin karikatyyrisiä kertomuksia omista harrastuskokemuksista mukana kulkevaa psykologista näkökulmaa unohtamatta. Nyt kuitenkin päätin aloittaa blogin hieman erilaisesta tulokulmasta. Joulun alla julkaistiin ajatuksia herättävä teksti ratsastusharrastuksen varjopuolista. Haluan näin aluksi kiittää Mila Tanttua rohkeasta esiintulosta, ja toivon että hänen huolensa myrskyn silmään joutumisesta mielipiteensä vuoksi ei toteutuisi. Milan tarina ei varmasti ole ainoa laatuaan ja samanlaisia kokemuksia löytyy myös koiraharrastuksen puolelta. Myös meidän perheessä harrastetaan sekä hevosten että koirien kanssa ja valitettavasti yksi näistä eläinten epäreilua kohtelua käsittelevistä tarinoista voisi olla omani. Minulla oli kovat kilpailulliset tavoitteet, suuri epäonnistumisen pelko ja voimakas tarve näyttää muille, että osaan kouluttaa ja pärjään koirani kanssa. Tämä kaikki synnytti voimakkaita epävarmuuden tunteita, mitkä osaltaan sumensivat arvostelukykyäni aiheuttaen aivan turhaa epäjohdonmukaisuutta. En ole näistä harrastusvuosistani todellakaan ylpeä. Olin vähällä jättää koko koiraharrastuksen, kunnes aloin pohtia tarkemmin oman toimintani taustalla vaikuttavia asenteita ja odotuksia. Ongelma ei siis ollut lähtöisin koiraurheilusta, vaan itselleni asettamista vaatimuksista. Tuolloin en osannut suhtautua rakentavasti virheisiini, koin epäonnistumisen pelkoa, turhautumista ja häpeää. Työstin näitä yhteistyön ja kilpailumenestyksen kannalta ongelmallisia ajatusmalleja ja haitallisia asenteita myös kollegani kanssa. Onneksi en luopunut kokonaan rakkaasta harrastuksestani, vaan valitsin tien oppia uutta ja kehittää taitojani. Yhdessä koirani kanssa opin itsestäni paljon. Tämä blogitekstini ei ole vastine Milan haastatteluun tai oma synnintunnustukseni. Tämä teksti on puolueetonta pohdintaa nyt voimakkaasti esillä olevaan keskusteluun siitä mikä on oikeanlaista ja hyväksyttävää harrastamista eläinten kanssa ja siitä, millainen suhde meillä tulisi olla koiran tai hevosen kanssa. Aihe on todella tärkeä ja ajankohtainen. Valitettavasti aihetta kuitenkin käsitellään usein polarisoivasti ja mustavalkoisesti. Tekstien sävy on herkästi syyttelevä. Epäkohtiin ja väärään kohteluun tulee aina puuttua, mutta kenenkään häpeän lisääminen tai toisten syyllistäminen ei ole paras keino muuttaa toimintatapoja. Kysymykset, onko meillä oikeutta ratsastaa, onko meillä oikeutta kilpailla koiriemme kanssa tai onko meidän ylipäänsä oikeutta pitää lemmikkejä, ovat enemmänkin moraalifilosofisia. Kysymyksenä ne ovat niin laajoja, ettei niihin varmasti löydy yksiselitteisiä vastauksia. Epäasialliseen käytökseen tulee pyrkiä vaikuttamaan. Tarvitaan Milan kaltaisia rohkeita harrastajia, jotka uskaltavat nostaa epäkohtia esille. Ja tarvitaan niitä aikuisia, jotka seuraavat lastensa harrastuksia ja ovat valmiita kyseenalaistamaan ja puuttumaan havaitsemiinsa epäkohtiin. Osaamattomia, kyseenalaisia toimijoita ja valmentajia löytyy kaikista lajeista ja harrastuksista, valitettavasti. Ja tuleekin muistaa, ettei yhden valmentajan osaamattomuus tai harrastajan kyseenalaiset koulutusmetodit kuitenkaan heijastele koko lajin tilannetta. Eikä koko harrastuksen mustamaalaaminen ole se rakentavin keino muuttaa toiminnan suuntaa. Pahimmassa tapauksessa lajin leimaaminen eläinten kannalta epäeettiseksi voi saada ratsastusta tai koiraurheilulajeja harrastavat tuntemaan syyllisyyttä rakkaasta harrastuksestaan ilman, että siihen olisi mitään syytä. Hevos- ja koiraharrastusta voi kuitenkin tehdä monella tavalla eikä huonojen kokemusten takia kannata tätä upeaa harrastusta kokonaan hylätä. Itse olen ollut ratsastusharrastuksen parissa jo 80-luvun lopulta lähtien, ja oman kokemukseni mukaan moni asia on muuttunut ja kehittynyt vuosikymmenien saatossa. Valmennus on parhaimmillaan todella ammattitaitoista, laadukasta ja urheilija- sekä eläinlähtöistä. Hevoseni on valmennuksissa kohdattu omana persoonanaan ja ratsukkona meidän kehittymistä on tuettu yksilöllisesti. Mikäli omalla tallillasi ei vielä tällaista valmennustilannetta ole, niin ehkä voisit kokeilla ottaa asia puheeksi valmentajasi, tallinpitäjän tai vanhempiesi kanssa. Rakentava palaute ja kehitysehdotukset ovat varmasti aina tervetulleita. Minulle on sanottu, että hevosharrastus on yksi niistä harvoista paikoista missä tyttöjen ja naisten on luvallista näyttää aggression tunteitaan. Voiko yksi hevosten väkivaltaisen alistamisen taustalla piilevä syy olla tarve päästä osoittamaan aggressiivisia tunteita? Mikäli näin on, eikö silloin ongelma ole enemmän kulttuuriimme kytkeytyvä? Voimakkaissa tunteissa ei ole itsessään mitään väärää. Ja aggression tunteesta on vielä matkaa väkivaltaiseen käytökseen, mikä viestii yksilön hädästä ja ahdistuksesta. Tulisiko meidän kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka voisimme opettaa lapsiamme ilmaisemaan kaikenlaisia tunteita turvallisilla tavoilla ilman, että vahingoitamme itseämme tai muita? Ratsastus- tai koirakoulut eivät useinkaan ole syyllisiä ylilyönteihin. Yliampuvaa käytöstä voi kuitenkin tapahtua herkästi esim. silloin, kun voimakkaat tunnereaktiomme sumentavat arviontikykymme. Kun koemme voimakasta tarvetta näyttää muille osaamistamme tai sitä, että hevonen on täysin hallinnassamme tai, kun turhaudumme epäonnistuneissa treeneissä juuri, kun kisatkin ovat lähestymässä. Kaltoinkohteluun pystymme parhaiten puuttumaan vaikuttamalla sen juurisyihin. Ja tämä onnistuu vain, jos ymmärrämme eläinten kaltoinkohtelun taustalla olevia syitä mahdollisimman hyvin. Tosiasia on, että eläinten kaltoinkohtelua tapahtuu monista eri syistä. Harvoin kaltoinkohtelu on kuitenkaan harkittua ja suunniteltua toimintaa. Joskus syy hevosten tai koirien epäoikeudenmukaiseen kohteluun kytkeytyy tietämättömyyteen, niukkoihin hevosmiestaitoihin tai lajityypillisen käyttäytymisen ymmärtämättömyyteen, tunnetaitojen tai empatiakyvyn puutteisiin. Yksikään näistä tekijöistä ei kuitenkaan ole hevos- tai koiraharrastuksen syy. Ohjattu hevos- ja koiraharrastustoiminta päinvastoin ovat oikein toteutettuna loistavia paikkoja oppia ymmärtämään eläimiä paremmin, harjoittaa omia vuorovaikutus- ja tunnetaitoja sekä syventää omaa empatiakykyä. Eläinten kanssa harrastetaan monella eri tasolla ja joskus äärimmäiset kilpailulliset tavoitteet voivat johtaa ylilyönteihin tai arvostelukyvyn heikkenemiseen. Toisaalta näiden tavoitteiden saavuttaminen on huomattavasti mielekkäämpää ja todennäköisempää silloin, kun niitä ei tavoitella eläimen hyvinvoinnin tai ratsukon yhteistyön kustannuksella. Koira- ja hevosurheiluun perehtyneenä urheilupsykologina tiedän, että ne taidot, jotka ovat edellytys paremmille kilpailusuorituksille, ovat samoja taitoja, jotka tukevat yhteistyötämme eläimen kanssa ja lisäävät koiran ja hevosen hyvinvointia. Ja nämä samat psyykkiset taidot sujuvoittavat meidän toimintaamme myös muilla elämän alueilla. Ratsastukseen liittyy lukuisia tieteellisestikin todennettuja hyötyjä, mm. fyysinen kunto ja toimintakyky kohenevat, kehonhallinta paranee ja ratsastajan tunnesäätelytaidot kehittyvät. Eläinharrastus saa usein aikaa positiivisen kehän. Eläimet hoitavat kokonaisvaltaisesti sekä kehoamme että mieltämme. Ja kun itse voimme hyvin, pidämme myös parempaa huolta eläinystävistämme. Onnistumisen kokemukset eläimen kanssa yhdessä edelleen tukevat meidän omaa ja eläimen hyvinvointia. Muistan vieläkin, kuinka kirjoitin ensimmäisen työhakemukseni liitteenä olevaan CV:hen harrastavani ratsastusta ja, että minulla on oma hoitohevonen. Ajattelin silloin, ja ajattelen edelleen, että oikeista lähtökohdista kumpuava hevosharrastus kertoo vastuullisuudesta, luotettavuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja reippaudesta. Olin tuolloin niin kovin ylpeä harrastuksestani ja olen sitä yhä edelleen! Pyydänkin, että älkää heittäkö tätä upeaa harrastusta romukoppaan, vaan tarttukaa enemminkin mahdollisuuteen oppia uutta, kehittää itsetuntemustanne ja tunnesäätelytaitojanne. Ja tehkää harrastuksesta näin antoisa ja palkitseva teille molemmille!  |