Ajatuksia koiraharrastajalta toiselle - miten voisimme saada muutosta aikaan ja luopua syyttelystä?

Kuuntelin koiraharrastusta sivuavaa somelive-keskustelua, jossa mukana keskustelemassa oli eläinfilosofiaan perehtynyt filosofi Elisa Aaltola. Keskustelussa nousi esille mielestäni paljon hyvää pohdittavaa, ja tätä pohdintaa ajattelin nyt tähän blogiin jakaa myös teille.

Mekanistinen eläinkäsitys ja väärä dikotomia 

Aaltola nosti hienosti esille edelleen vallalla olevan lähes konemaisen tapamme hahmottaa koiran toimintaa. Valitettavasti tämä mekanistinen eläinkäsitys leimaa ajankohtaisen koirankoulutuskeskustelun molempia ääripäitä. Riippumatta siitä, hahmotammeko koiran oppimista behavioristinen oppimisteorian tai pelkkien viettien kautta, pelkistyy näissä molemmissa tapauksissa käsityksemme koirasta melko mekaaniseksi toimijaksi.

Mielestäni meidän ei ole pakko eikä edes tarkoituksenmukaista valita keskustelun kumpaakaan ääripäätä. Mediassa vallalla oleva keskustelu luo herkästi vaikutelman, että harrastajan tulisi täysin luopua positiivisen rankaisun käytöstä, koska muuten kouluttaja syyllistyy väkivaltaan. Kirkassilmäisimmät kommentit jopa väittävät, että kaikkien koirayksilöiden kanssa pärjäämme niin koulutuksessa kuin elämässä yleensä ilman ainuttakaan positiivista rankaisua. Tämänkaltainen keskustelu ei palvele harrastajia eikä varmasti tuo kaivattua syvyyttä mukaan keskusteluun.

Nyt tarvitsisimme kipeästi keskustelua näiden äärivaihtoehtojen välissä tapahtuvasta koulutuksesta. Toivoisinkin, että voisimme keskittyä pohtimaan ja kehittämään sitä koulutusta, jota moni todellisuudessa tekee tai jota kohti omassa toiminnassaan pyrkii menemään. Tarvitsemme vuoropuhelua, jossa voisimme toisiamme kunnioittaen keskustella näiden ääripäiden väliin jäävästä alueesta. Keskustelua, jossa uskalletaan pohtia mm. oikeanlaisesta koiran toimintaan puuttumisesta, ohjaamisesta ja siitä, miten tätä voidaan tehdä mahdollisimman eettisistä lähtökohdista. Koiran pelottelu ja satuttaminen on väärin, muttei kaikki koiran kouluttaminen tai koiran toimintaan puuttuminen kuitenkaan ole väärin. Toiminnan rajat tai toimintaan puuttuminen eivät tarkoita koiran satuttamista tai väkivaltaa, eikä näissä toiminnan intentio ole tuottaa kipua tai satuttaa koiraa.

Uskoisin, että ylivoimaisesti suurin osa koirankoulutuksesta tapahtuu tällä harmaalla alueella, jolla pyrimme huomioimaan koiran ja koulutustilanteen lisäksi myös itsemme mahdollisimman laaja-alaisesti. Ajatus siitä, että kaikki koirat olisivat koulutettavissa samalla tavoin, on yhtä absurdi kuin väite, että jokainen lapsi tulisi kasvattaa samalla tavalla. Uskon ja toivon, että jatkuvasti lisääntyvän koirien kognitio-, emootio- ja persoonallisuustutkimuksen myötä alamme näkemään koiran entistä selkeämmin aktiivisena ja yksilöllisenä toimijana. Koiran yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat omistajansa asenteisiin ja koulutustapoihin/kasvatuskäytäntöihin, aivan yhtälailla kuin omistajan kasvatus-/koulutustavat vaikuttavat koiraan. 

Voidaksemme koulutuksella parhaiten tukea koiran hyvinvointia, me tarvitsemme paljon ymmärrystä niistä neurobiologisista ja psykologisista tekijöistä, jotka vaikuttavat sekä oppimisen että yhteistyön taustalla. Ja näihin erilaiset oppimis- ja viettiteoriat eivät yksin anna vastausta.

Empatia - vuorovaikutuksen ja yhteistyön supertaito

Jokaisen koiran ja jokaisen ihmisen kohtaaminen ainutlaatuisena ja tuntevana yksilönä edellyttää mentalisaatiota ja empatiaa. Empatian ajatellaan olevan nippu taitoja, jotka mahdollistavat toisten ihmisten ja eläinten paremman ymmärtämisen. Empatian avulla pystymme mm. tavoittamaan paremmin toisten tunteita. Meidän ei tarvitse tuntea tai ajatella samoin kuin toinen, mutta empatiaan liittyvien taitojen avulla voimme pohtia, mitä meistä erillinen olento mahdollisesti haluaa tai tuntee. Mentalisaatiota ja empatiaa tarvitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, yhtälailla ne ovat työkaluja, jotka auttavat meitä koirankoulutuksessa.

”Psykopaatteja! Hoitoon ja lapset pois sadisteilta” 

Tämä kommentti on poimittu eläinaktivistien keskustelusta, keskustelusta, jossa perään kuulutetaan eläinten hyvää kohtelua ja empatiaa. Erityisesti nyt viime aikoina olen miettinyt empatiaa ja siihen melko yllättäen liittyvää putkinäköisyyttä. Miten joltain löytyy kyllä empatiaa eläimiä kohtaan, muttei löydy empatiaa toisia ihmisiä kohtaan?

Käydyssä somelive-keskutelussa todettiin, että eläimiä sadistisesti kohteleva yksilö syyllistyy usein myös ihmisten huonoon kohteluun. Lisäksi keskustelussa mainittiin, että empatiataitojen puutteet näkyvät yksilön suhtautumisessa sekä eläimiin että ihmisiin. Miten ihmisten kanssa läheisesti elävien eläinten hyvinvointi voisi mitenkään kohentua, jos me saamme ihmiset voimaan pahoin?

Voisiko parantamalla empatian taitoja yhtä lajia kohtaan lisätä empatiaa myös toista lajia kohtaan?

Empatiahaaste!

Haastan teidät kaikki blogini lukijat mukaani empatiaharjoitteluun!

​Usein on helppo ymmärtää toista ja kokea empatiaa, jos pitää toisesta. Nyt kannattaakin pyrkiä kohtaamaan ja ymmärtämään erilaisia yksilöitä. Mitä jos jatkossa pyrkimys ymmärtää niitä ”ääliötä” tai ”sadisteja” toimisikin mitä parhaimpana mahdollisuutena treenata omia empatiataitoja?

Mitä erilaisimpia ihmisiä kohtaamme, sitä enemmän saamme treenata empatiataitojamme. Empatiataidot ovat keino ymmärtää toisia ja nämä taidot kehittyvät kokemustemme kautta. Mitä enemmän treenaamme näitä taitoja, sen helpompi meidän on tulkita toisten toimintaa.

Olkinukkeja ja trolleja 

Lisäksi tässä somelive-keskustelussa nostettiin esille yhtäältä harrastajien hyökkäävää puolustaumista ja toisaalta kummasteltiin tavallisten harrastajien hiljaisuutta. Keskustelussa ihmeteltiin, miksei kukaan omaa koulutustyyliään päivittänyt tai taitojaan kehittänyt harrastaja ole vielä astunut julkisuuteen. 

Haluaisin uskoa, että kaikki edes vähän aikaa koirien kanssa harrastaneet olisivat kehittyneet harrastuksessaan ja myös oppineet virheistä. Minusta olisi melko surullista, jos me harrastajat emme olisi vuosien saatossa oppineet ja kehittyneet. Jokainen toki oppii ja omaksuu uutta omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Ja nyt viimeistään myös ne harvat, jotka ovat väkivaltaisen eläimen kohtelun jotenkin itselleen oikeuttaneet, pyrkivät varmasti muuttamaan omaa toimintaansa. 

Itse olen aikaisemmin avoimesti puhunut omasta harrastustaustastani (pääset tästä lukemaan esim. ensimmäisen blogipostaukseni), ja tiedän monen muunkin puhuneen omista kokemuksistaan varsin avoimesti. Mutta onko se oikeasti mikään ihme, ettei kukaan tietoisesti ja tarkoituksella halua lähteä mukaan väittelyyn trollien kanssa?

Tarve oppia uutta ja halu päivittää omaa osaamistani ohjasi minut samanlaisen muutoksen läpikäyneiden kouluttajien ja ohjaajien luo. Olen ikuisesti kiitollinen siitä tuesta ja avusta, jonka heiltä sain. Vuosia sitten, kun halusin opetella tekemään asioita toisin, minua tuettiin ja minua ymmärrettiin. Ei silloin kukaan haukkunut tai syytellyt minua. Opin paljon ja toimintatapojen muutos oli sujuvaa, koska olin ympäristössä, jossa koin oloni turvalliseksi.

Yhdessä tehden kohti pysyvämpää muutosta

Somelive-keskustelussa kaivattiin kipeästi ihmisten omaa kouluttautumista, ”itsekoulutusta”.  Tiedetään, että sujuva toiminnanmuutos tarvitsee rinnalleen turvallisuutta. Kenenkään ”lynkkaaminen” ei kuitenkaan ole rakentavaa eikä ainakaan ihmisen tai eläimen hyvinvointia tukevaa. Se, että ohjaajalta menee kerran ”kuppi menee nurin” ja koiraa rankaistaan lyhyesti koulutustilanteessa, tuskin järkyttää tasapainoisen koiran psyykkistä hyvinvointia pitkässä juoksussa suuntaan tai toiseen. Tällaisen käytöksen ei tulisi kuitenkaan olla minkään lajin piirissä normaalia.

Mielestäni keskeistä tällaisissa tilanteissa on se, että tapahtuman jälkeen ohjaajan tulisi rauhoitella itseään, miettiä käytöstään ja pohtia, miten voisi jatkossa toimia rakentavammin. Virheitä ja ylilyöntejä tapahtuu kaikille. Tärkeintä koirankin kanssa on, että rakkautta ja huolenpitoa on enemmän kuin epäreilua kohtelua.

Turvallisuuden tunne ja vanhemman tuki edesauttaa lasta oppimaan uusia taitoja. Sama turvallisuuden tunne ja sosiaalisen tuki saa organisaatiot luomaan uutta ja kukoistamaan sekä mahdollistaa uusien taitojen oppimisen. Tämä sama turvallisuuden tunne ja tuki edesauttaa meitä kaikkia omaksumaan uusia toimintamalleja. Turvallisuuden tunne on myös edellytys somelivessä kaivatulle itsekoulutukselle.

Olen Aaltolan kanssa täysin samaa mieltä, että nyt tarvitaan muutosta ja uuden harjoittelua. Tämä vaatii uudenlaisten ajattelumallien, asenteiden ja toimintatapojen omaksumista. Uudenlaisen toiminnan omaksuminen ja uuden oppiminen edellyttää puolestaan sellaista tilaa ja ympäristöä missä koemme turvalliseksi kokeilla uutta, yrittää, opetella ja jossa virheetkin nähdään osana oppimisprosessia. 

Oli sitten kyse terveellisempien elämäntapojen tai uuden taidon omaksumisesta, muutoksen onnistuminen on harvoin mahdollista ilman asianmukaista tukea. Nyt tarvitsemme yhteistyötä ja koko harrastuskentän laajuisia tukirakenteita. Sulkemalla maalitettuja harrastajia ryhmän ulkopuolelle emme varmasti saa aikaan pysyvää muutosta, ja tästä kärsivät sekä kaikki harrastajat että meille rakkaat koirat. 

Kuka sen päättää sen, mikä on paras tapa vaikuttaa asioihin?

Olen vaikuttunut Tiina Kuusiston rohkeudesta nostaa tämä asia esille omilla kasvoillaan. Haluan uskoa, että kaikki harrastajat jakavat saman tavoitteen ja päämäärän hänen kanssaan. Meillä kaikilla on varmasti vahva tahtotila parantaa eläinten hyvinvointia ja lopettaa väkivalta. 

Tulee kuitenkin muistaa, ettei vaikuttamisen tarvitse aina olla julkista tai edellytä sitä, että nousemme barrikadeille. Jokaisella on oma tyylinsä ja omat keinonsa vaikuttaa asiaan. Todellinen muutos tapahtuu kuitenkin jossain muualla kuin kärjistävässä sosiaalisessa mediassa, muutos tapahtuu yksilössä ja heijastuu sitä kautta henkilön lähipiiriin. 

Psykologina keinoni vaikuttaa asioihin on vain kovin erilainen. Urheilupsykologina voin ymmärtää ja auttaa syystä tai toisesta väkivaltaiseen koulutukseen ajautunutta harrastajaa ilman, että hyväksyn väkivallan käyttöä koirankoulutuksessa. Itse olen kokenut parhaaksi tavaksi vahvistaa eläimien oikeuksia ja tukea eläinten hyvinvointia tarjoamalla ammattitaitoani mahdollisimman laajasti eri lajien harrastajien saataville.

Ei ole sattumaa, että olen keskittynyt työskentelemään urheilupsykologina juuri koiraurheilun parissa. Oman harrastukseeni liittyneet kokemukset saivat minut palaamaan urheilupsykologian äärelle ja päätin erityisesti keskittyä tukemaan urheilijoita, jotka työskentelevät eläinten kanssa. Harrastuksen myötä suhteemme eläimeen muuttuu funktionaaliseksi, ja tässä mielessä se tekee tästä suhteesta aina ongelmallisen. Mielestäni eläimen kanssa työskentely edellyttää laajasti erilaisia psykologisia valmiuksia, itsetuntemusta sekä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja, ja näiden taitojen kehittäminen ja tukeminen ovat psykologin erityisosaamista. Olen kiitollinen kaikille yhteistyökumppaneilleni siitä luottamuksesta ja ennakkoluulottumuudesta, että olen saanut tuoda omaa näkemystäni esille. Yhteisvoimin ja luomalla turvalliset puitteet voimme saada aikaan muutoksen.

Kuka on vastuussa muutoksesta?

Nurkkaan ajettuna ja pelokkaana — voiko silloin oppia ja muuttua? Miksi haluamme kiusata muita?

Mitä jos kauhistelun ja syyttelyn sijaan keskittyisimme tukemaan toisiamme? Mitä jos pyrkisimme luomaan turvallisen ilmapiirin ja löytämään rakentavan keskusteluyhteyden?

Mitä jos voisimme ääripäiden ja massojen sijaan kohdata sekä harrastajat että koirat yksilöinä?

Mitä jos sinä onnistuisitkin auttamaan edes yhtä harrastajaa löytämään ilon ja turvallisuuden tunteen harrastaa tavoilla, jotka tukevat sekä ihmisen että eläimen hyvinvointia? 

Eikö silloin voisi sanoa, että ruohonjuuritasolla tapahtuvalla työllä on suuri merkitystä

---