Suhteeni koiraan ja koirankoulutukseen — Onko oikein harrastaa tavoitteellisesti koiran kanssa?

Ystäväni kerran kysyi minulta, että mistä tiedän, haluaako koirani harrastaa ja kilpailla? Enhän minä sitä voi varmasti tietääkään. Tuolloin keskustelussa heitettiin ilmoille ajatus, että olisiko harrastamisen sijaan parempi pyrkiä tasavertaiseen suhteeseen koirani kanssa. Harvoin jään sanattomaksi tai tyrmään mitään ideaa välittömästi, mutta tämä ajatus sai aikaan molemmat. 

Minulle tasavertainen tai tasa-arvoinen tarkoittaa jotain aivan muuta kuin rahalla ostettua kumppanuutta. Ja mielestäni mahdollisuus aitoon tasa-arvoiseen suhteeseen kariutui jo siihen, ettei koiraltani koskaan kukaan kysynyt, haluaako se lähteä minun matkaani. Vaikka haluan uskoa, että ymmärrämme toisiamme melko hyvin, niin parhaimmillaankin arvioni koirani mieltymyksistä ja mielihaluista ovat vain onnistuneita arvauksia. Koska meiltä puuttuu yhteinen kieli, en koskaan voi olla täysin varma, olisiko koirani sittenkin halunnut toisen ohjaajan tai asua jossain toisessa kodissa. 

Jatkoimme ystäväni kanssa keskustelua tasavertaisen suhteen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta, hänestä se oli ideaali, mihin tulisi pyrkiä ja minusta se on suunta, jossa näen paljon ongelmia. Kuin esimerkkinä tasavertaisuudesta ystäväni kertoi, että antaa koiran usein lenkillä valita reitin ja suunnan, mitä kohti he sitten yhdessä kulkevat. Entä jos koira valitsee kääntyä vasemmalle ainoastaan siksi, että oikealla on jotain mikä sitä pelottaa? Tekeekö koira tällöin valinnan, koska hän on vapaa valitsemaan vai koska kokee tähän pakottavaa tarvetta. Sillä kaikki elollinen luonnostaan pyrkii pois ikävästä ja kohti mielihyvää.

Voisiko koiran kannalta joissain tilanteissa olla parempi, että uhmaisin sen omaa tahtoa ja valitsisin kuitenkin mennä oikealle? Jos minä tiedänkin, että oikealla oleva pelottavan näköinen hahmo on täysin vaaraton patsas. Voisiko koiralle olla hyödyllistä saada tällainen kokemus turvallisen omistajansa kanssa? Vastoin koirani tahtoa kuljemme oikealla ja lähestymme patsasta. Minä käyttäydyn itsevarmasti, ja rauhallisen määrätietoisesti tuen ja kannustan koiraani äänensävyillä, kehonkielellä ja eleillä. Pian koirani rentoutuu, ja huomaa, ettei tilanteessa ollutkaan mitään kamalaa. Koska en usko tasavertaisuuteen suhteessa koiraani, koirani sai ”vapaan valinnan” sijaan arvokkaan kokemuksen elämästä, kokemuksen, josta voi olla sille hyötyä vastaavanlaisissa tilanteissa jatkossakin. 

Ennen kuin jatkamme pohdintaa pidemmälle, on tässä kohtaa pakko todeta, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen eikä minulla ole omakohtaista kokemusta esim. äärimmäisen pelokkaista koirista. Varmaan jollekin koiralle tällainen kokemus voisi olla elämän ja kuoleman kysymys, ja sen kohdalla sensitiivinen omistaja varmaan päätyisi toimiaan toisin. Mutta silloinkaan vasemmalle kääntyminen ei olisi ollut koiran kannalta vapaa valinta.

Mistä tasavertaisen suhteen ihannointi voisi mahdollisesti kummuta?

​Näin ei ehkä sopisi kirjoittaa, mutta kaikki koiranomistajat eivät ole hyviä eivätkä kaikki koiranomistajat toimi koiransa parhaaksi. Koiran huono kohtelu ja eläinrääkkäys ymmärrettävästi herättävät huolta. Ja reaktiona tähän on tärkeää tuoda esille myös vaihtoehtoisia näkökulmia. Kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessani totesin (voit lukea tekstin täältä), tämän hetkiset keskustelut kuitenkin polarisoivat todellisuutta. Vastakkainasettelu on usein haitallista ja turhaa. Etenkin kun puhutaan elämän moniulotteisista ilmiöistä, joissa monet tekijät ovat keskenään vuorovaikutuksessa.

Usein koirankoulutusta käsittelevissä keskusteluissa vedotaan tieteeseen, harvemmin kuitenkin pohditaan kriittisesti sitä, kuinka nämä tulokset ovat sovellettavissa käytäntöön. Tiede on itseään korjaavaa, ja usein löydökset ovat osin myös ristiriitaisia. Erityisesti käyttäytymistieteiden osalta on mahdotonta löytää yhtä ainoaa totuutta, joka olisi sovellettavissa kaikkiin yksilöihin kaikissa tilanteissa, tai sitä yhtä ainoaa oikeaa vastausta esim. siihen, miten meidän tulisi toimia suhteessa koiraamme. Usein tuntuu siltä, että koiranomistajan tulisi valita joko itsekäs ja koiraa alistava vaihtoehto tai sitten tämä tasavertainen ”koiralähtöinen” lähestymistapa. Kaikkea mahdollista negatiivista tulisi lähes pakonomaisesti vältellä ja kaikkien tulisi pyrkiä pelkkään positiiviseen ”curling-koiravahemmuuteen”.

Tarvitseeko meidän todella valita toinen ääripää tai vain toisen etu?

Tuleeko meidän valita koiran etu ennen omaa etuamme? Valitettavasti siinä unohdetaan se tosiasia, että laittamalla koira etusijalle teemme todennäköisesti isosti hallaa itsellemme. Jos omasta elämästä tulee kohtuuttoman vaikeaa, on olemassa riski, että koemme jatkuvasti epäonnistuvamme. Jos arki tuottaa jatkuvasti suurta tuskaa ja ahdistusta, ei meidän kanssa silloin varmaan ole kovin mukava elää ja olla.

Voisimmeko sen sijaan pyrkiä siihen, että etsisimme tapoja elää yhdessä niin, että meidän molempien tarpeet tulisivat mahdollisimman hyvin kohdatuiksi. Monesti hyvin perustellusti peräänkuulutetaan, että koiranomistajien tulisi olla hyvin perehtyneitä koiraan eläimenä. Harvemmin kysellään niiden psykologisten taitojen perään, jotka mahdollistavat koiran sensitiivisen kohtaamisen. Taitava koiranomistaja on herkkä tunnistamaan koiransa tarpeita, niin fyysisiä kuin emotionaalisia. Sensitiivisyys koiran kohtaamisessa on kyky tunnistaa ja käsitellä sekä omia että koiran tunteita, ja myös kykyä muokata omaa toimintaansa tilanteen vaatimalla tavalla (esim. epävarman koiran kanssa toimitaan eri tavalla kuin itsevarman ja rennon koiran). Onneksi sensitiivistä koiranohjaamista voi jokainen harjoitella. Me jaamme paljon samoja psykologisia perustarpeita, tunteita ja piirteitä koirien kanssa, joten itse asiassa meidän yhteiseloomme ei tarvitse liittyä paljoakaan ristiriitaa tai moraalista tuskaa. Mielekkäämpää pohdintaa voisikin olla se, että mitkä mahtaisivat olla ”hierarkisen suhteen” hyödyt sen molemmille osapuolille. 

Miksi koirani saattaisi valita olla suhteessa minun kanssani?

Jos ajatellaan koiran historiaa, niin voisimme jopa sanoa, että koira on valinnut kesyyntyä ja olla ihmisen kanssa. Yhteinen matkamme on jo niin pitkä, että puhutaan yhteisevoluutiosta. Vuosien saatossa koira on oppinut meiltä paljon ja me olemme oppineet koiralta paljon. Koira on oppinut tulkitsemaan meidän ilmeitä ja eleitä, ja me olemme koirien avulla oppineet kokemaan empatiaa erilaisia eläimiä kohtaan. 

Erilaisia teorioita on esitetty siitä miten koira on kesyyntynyt ja miten meidän yhteinen evoluutio on saanut alkunsa. Yksi mahdollinen selitysmalli on, että kesyyntymisen taustalla on ollut oksitosiini-hormooni (Nagasawa ym. 2015). Tämä ns. rakkaushormoni, oksitosiini, tukee sosiaalisten tilanteiden hahmottamista, lievittää ahdistusta sekä lisää luottamuksen ja kiintymyksen syntymistä yksilöiden välille. Nykyään tiedetään, että koiran ja omistajan välisessä vuorovaikutuksessa vapautuu oksitosiinia, aivan kuten vapautuu äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Tästä syystä usein puhutaankin, että muodostamme samanlaisen kiintymyssuhteen koiriemme kanssa, eikä tämä kiintymys ole yksisuuntaista.

Kiintymykseni lisäksi minä tarjoan koiralleni turvaa, vien lenkkeilemään ja retkeilemään luontoon,  tarjoan lajityypillisiä virikkeitä, annan ruokaa ja vettä. Haluan uskoa, että olen koirani mielestä siis ihan siisti tyyppi. Välillä onnistun jopa tajuamaan, mitä koirani juuri sillä hetkellä haluaa, ja ehkä noissa hetkissä olen vielä vähän siistimpi tyyppi. Uskoisin, että uteliaisuuteni koiran yksilöllisyyttä kohtaan ja koirani persoonallisuuden ymmärtäminen syventää suhdettamme entisestään.

Koira nauttii koulutuksesta ja yhdessä tekemisestä 

Onnistuneessa koirankoulutuksessa hyödynnetään koiran omaa motivaatiota oivaltaa ja oppia asioita. Koira haluaa jotakin, ja saavuttaakseen sen koiran tulee tehdä jotain. Koiralle lajityypillisten tarpeiden tavoittelu itsessään on palkitsevaa. Koira ei siis koe mielihyvää pelkästään saadessaan esim. ruokapalkan, vaan jo pelkkä palkkion tavoittelu on sisäisesti motivoivaa ja mielihyvää tuottavaa (Panksepp, 2004). Kun hyödynnämme sisäistä motivaatiota, koira alkaa nauttia sille opetettujen temppujen ja liikkeiden tekemisestä, seurasi niistä palkkio tai ei. Oikein rakennettuna ja toteutettuna koira siis kokee ihmisen antamien vihjeiden mukaan toimimisen palkitsevana.

Voiko stressin kokeminen olla hyväksi koiralle?

Stressin kokeminen sopivissa määrin sopivina annoksina on meille kaikille tärkeää ja hyödyllistä, itse asiassa aivomme tarvitsevat sopivia haasteita. Stressi auttaa meitä tehostamaan toimintaamme ja ns. hyvä stressi lisää mm. meidän vastustuskykyä. Koiraharrastus on oiva tapa tuoda sopivia haasteita sekä ohjaajalle että koiralla. Koiran näkökulmasta harrastamisen tuomat haasteet ja stressi voidaan ajatella olevan positiivisia silloin kuin koira kokee voivansa vaikuttaa tilanteeseen ja sen on mahdollista saavuttaa jotakin. Ja tätähän koiran kouluttaminen usein juurikin on.  

Koira oppii kanssani myös erilaisia taitoja ja keinoja mm. selviytyä haasteellisista tilanteista. Omistajana pystyy myös auttamaan koiraa palautumaan stressistä ja kuormituksesta tehokkaammin. Koiraharrastus tukee koiran itseluottamusta ja opettaa koiralle keinoja selvitä haasteellisista ja jännittävistä tilanteista. Kun koiran eteen tuodaan sen taitotason suhteen sopivan haasteellinen tehtävä, jonka koira onnistuu ratkaisemaan, on tilanne itsessään jo palkitseva, mutta myös sen luottamus omiin taitoihin kohoaa. Koiraharrastuksen voidaan ajatella lisäävän koiran psyykkistä suorituskykyä: itseluottamusta, sinnikkyyttä, toiveikkuutta ja resilienssiä. Pumpuloidussa ympäristössä, missä kaikki haasteet on omistajan toimesta minimoitu, ei näitä tärkeitä taitoja päästä opettelemaan.


"Joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi." A.A. Milne - Nalle Puh
Sallin muistolle 13.5.2007 - 2.1.2021

Lähteet:
Nagasawa, M., Mitsui, S., En, S., Ohtani, N., Ohta, M., Sakuma, Y., ... & Kikusui, T. (2015). Oxytocin-gaze positive loop and the coevolution of human-dog bonds. Science, 348(6232), 333-336.

Panksepp, J. (2004). Affective neuroscience: The foundations of human and animal emotions. Oxford university press.

---